lauantai 29. syyskuuta 2007

Mistä sitä tulee onnelliseksi?



Kysyin eräältä minulle tärkeältä ihmiseltä blogin aiheita, kun on pieni luovuuskriisi blogin suhteen. Eräs hänen ehdottamistaan aiheista oli mikä tekee minut onnelliseksi. Tartuin tietenkin tähän aiheeseen.

Onhan se aika vaikeakin aihe, kun ei aina edes tajua kuinka onnellinen on, vaan antaa kaiken muun häiritä liikaa. Minusta tuntuu, että tämän päivän ihmisten suurin ongelma onkin tajuta, mitä onnellisuus on. Tai oikeastaan nauttia onnellisuudesta. Ihminen kun hakee jatkuvasti syitä, ettei olisi onnellinen, vaikka kaikki olisikin enemmän kuin hyvin elämässä. Itse myönnän, että olen onnellinen, vaikka en aina tunne olevani onnellinen. Joskus tunne ja elämä elävät niin eri maailmoissa. Ja tietysti yhden päivän aikanakin melankolia ja onni vaihtavat sujuvasti paikkaa.

Eniten minut tekee onnelliseksi kuin näen, että minulle tärkeillä ihmisillä on hyvä olla. Se saattaa ehkä olla hieman hölmöäkin, että ajattelee liikaa toisia ihmisiä, mutta vaikea sitä on rentoutua, jos näkee, että toisella on huono olla. En koskaan lakkaa nauttimasta siitä tunteesta, kun saa toisen ihmisen hymyilemään tai nauramaan. Nauru ja ilo kuulostavat ja näyttävät aina kauniilta. Jostain luin, että miehet ovat yleensä iloisia, kun näkevät, että heidän läheisillään on hyvä olla. Edes jossain suhteessa olen siis kuin tyypillinen mies.

Olen myös sen verran työsuuntautunut, että minulle tulee hyvä olo, kun saan tehdyksi jonkin asian hyvin töissä. Kaikessa kiireessä ja keskeyttämisten keskellä se ei ole aina helppoa. Joskus töissä saa hyviä fiiliksiä (vaikkakin kai liian harvoin) kun onnistuu auttamaan jotain ihmistä, niin että kuulee tämän ilon. Yleensä kun ihmiset vain vaativat, moittivat tai pyytävät. Enemmän kaipaisi sitä kiitos-sanaa elämäänsä. Itse kai jakelen sitä liiaksikin.

Kirjoittaminen tekee minut iloiseksi. Tai oikeastaan kirjoittaminen on minulle pakko. Yleensä kun tiedän etukäteen, koska alan kirjoittamaan. Tulee sellainen tietynlainen fiilis. Yleensä se ei ole iloinen fiilis, mutta sitten kun saa itsestään irti jotain, tulee aina ilon tunne.

Taide ylipäätään tekee onnelliseksi. Varsinkin musiikista ja elokuvista saa niin paljon kaikenlaisia tunteita, ettei niitä saa oikein arkielämästä. Arkielämässä kun tunteet jäävät monesti sen tappavan arkipäivän alle. Elää vaan sellaisessa jonkinlaisessa koomassa. Niinpä onnelliseksi tekee sekin, että tuntee elävänsä. Tuntee sekä hyvät ja huonot tunteet täysillä, eikä peittele niitä. Se tekee olon oikeastaan onnettomaksi. Se, että piiloutuu itseensä.

Ylipäätään onnelliseksi tekevät kai muut ihmiset. Sitä on kaikesta huolimatta sellainen laumasielu, että tykkää jutella ihmisten kanssa. Eniten kai sitä saa tyydytystä, kun onnistuu piristämään allapäin olevaa ihmistä. Ei ihminen voi olla onnellinen ilman kosketusta toisiin ihmisiin,ellei sitten ole erakko ja nimenomaan nauti yksinäisyydestä. Itse en oikeastaan nauti enää yksinäisyydestä, ehkä sitä on joutunut olemaan elämässään liikaakin yksin. Ja loppupeleissä jokainen ihminen on aina tietyllä tavalla yksin. Niin ja kyllähän eläimetkin tekevät onnelliseksi. Eläinten kiintymys kun on niin aitoa. Samoin on lapsien kanssa. (Ainakin silloin kun ne ovat hyvällä tuulella).

Ja tietenkin loppujen lopuksi on tietenkin tosi onnellisuutta tuottavaa, kun saa kiintymystä osakseen. Kuka ihminen ei pitäisi siitä, kun saa huomiota. Varsinkin silloin kun sitä odottamatta osakseen. Onhan se aina kiva kuulla, että on jonkun mielestä hieno ihminen
. Meidän pitäisi enemmän kertoa toisillemme kuinka hyviä olemme. Ehkä sitten olisimme edes hitusen onnellisempia joka päivä. Minusta ihmisiä  kun pitää  rakastaa joka päivä, eikä vain merkkipäivinä.

tiistai 25. syyskuuta 2007

Nyt se sitten alkaa ja loppuu kohta (Sopranos)


Tänään alkaa telkusta yksi suosikkisarjoista. Ja aika monen muunkin. Nimittäin Sopranos. Aloitetaan ylistyksellä. Harvoin tulee niin hyvin kirjoitettua ja näyteltyä draamaa kuin Sopranos. Mafiasarjoista kun olisi helppo saada yksioikoisia, mutta siihen ei Sopranosissa ole sorruttu. Sopranos on aina yllätyksellinen, ikinä ei tiedä, mihin juoni kääntyy. Jokainen osa on kuin oma elokuvansa. Näkee, että sarjaan on laitettu rahaa, mutta tässä sarjassa se ei ole mennyt hukkaan.

On oikeastaan hieman hulluakin, miten Sopranosiin on ympätty arkaluonteisiakin aiheita, vaikka kyseessä on sarja mafiaperheestä. On Tony Sopranon vaikeaa äitisuhdetta ja keski-iän kriisiä. Mafiapomo kärsii jopa paniikkihäiriöstä. Jopa homokin oli sarjassa. Joka tietenkin tapettiin tämän uskaltauduttua kaapista.

Sopranosissa ei tosiaan ole sorruttu yksioikoisiin mafiahahmoihin. Toki sarjassa tapetaan, mutta siitäkin on tehty kaikkea muuta kuin "hieno asia". Se on ikäänkuin pakko, kun niin vanhat "traditiot" vaativat, kuten kunnia ja vasikoiminen. Sinänsä on hyvä, ettei mafiaa ole sarjassa ole sentään pehmoistettu, koska sama, vanha julma laitoshan mafia on ajoista riippumatta. Ei aiheesta Cosbyn tv-perhettä saa.

Ehkä mielenkiintoisinta Sopranosissa on Sopranosin perheen perhe-elämä. Kummisedässähän Corleoneilla ei oikeastaan ollut kuin muutama tietty ominaisuus, minkä kautta heitä kuvattiin. Sopranosin perheessä kai perheen yliopisto-opiskelijatytär Meadow taitaa olla ainoa, jolla on toivoa muustakin kuin rikollisesta elämästä. Poika AJ taitaa ajautua mafiauralle, kun muutakaan mahdollisuutta ei loppujen lopuksi ole. Mutta niin kuin sanoin, sarjasta voi olla vaikea ennustaa mitään etukäteen. Itse haluan säilyttää salaisuuden ja yritän hillitä itseni, etten etsisi netistä sarjan loppuratkaisua etukäteen.

Mafiapomo Tony Soprano on tietenkin sarjan keskushahmo.  Sarjan kirjoittajat  ovat keksineet hyvän keinon tuoda psykoanalyysia ja  syitä rikollisen olemuksen pohdintaan tuomalla psykiatrin hahmon sarjaan.  On aika rohkeaa kuvata  mafiapomon  "herkempää"  puolta, kun kyseessä on kuitenkin kylmäverinen tappaja.  Mutta ei kai sitä empaattiseksi ihmiseksi kykene  mafiamaailmassa, jos on etäinen isä ja hirviömäinen äiti, joka kummittelee ja moittii kuoltuaankin.

Sopranosista taitaa olla tulossa yksi niistä sarjoista, joita pyöritetään vielä vuosikymmeniä uusintoina. Eikä sinänsä ihme. Oletteko muuten huomanneet saman asian kuin minä. Tuntuu meinaan, että tällä hetkellä tulee erinomaista tv-draamaa, kun samaan aikaan ainakin valtavirran elokuvat alkavat olla aika heikkoa tasoa. Jotenkin kaksijakoinen tilanne, kun samaan aikaan televisiosta tulee paskaa isolla P:llä, mutta myös hyvää ohjelmaa. Sinänsä hyvä, ettei tarvitse loppuikäänsä uusintojakaan katsoa.

PS. Sinänsä tulee hiukan syyllinen olo, kun ylistää mafiasta kertovaa sarjaa. Toisaalta juuri mafiasta tai sodasta kertovista sarjoista ja elokuvista on helppo tehdä draamaa, kun niissä käsitellään äärimmäisiä tunteita.



sunnuntai 23. syyskuuta 2007

Pokeri ja muita ilmiöitä


En tiedä, oletteko muutkin huomanneet tämän pokeri-ilmiön. Televisiossa pyörii useampikin pokeri-ohjelma ja jokainen lehtikin melkein kirjoittaa pokerista. Pokeri-ammattilaiset saavat palstatilaa ihan eri tavalla kuin ennen.

Pitkälle ollaan tultu metsäkämppien jätkien kortinlyöntiharrastuksesta siis. Minusta pokerista on tullut ihan liian vakavaa. Mitä mieltä on lätkiä korttia melkein vuorokausi putkeen ja sitten vielä kotona netissäkin. No, vastaus on tietysti raha, mutta rahapelien lakihan on, että harvat voittavat ja muut kynitään. Itse kuulun siihen ihmisryhmään, jota ei rahapelit ole koskaan kiinnostanut. Tai melkein mitkään muutkaan pelit.

Mutta kyllä pokerissa täytyy olla muutakin kuin raha. Ehkä pokerista on tullut suositumpaa vasta nyt, kun ns. helpon rahan hankkimista ei pidetä julkisuudessakaan niin paheksuttavan kuin ennen. Las Vegasin pintaseksikäs ilmipiiri voi kanssa vedota joihinkin ihmisiin. Ihminen pitää myös riskien ottamisesta. Mahdollisuus että kerran voittaa, riittää unohtamaan kaikki epäonnistumiset.

Ilmiöt on mielenkiintoisia. Aina välillä joku juttu nousee vähäksi aikaa otsikoihin ja kansakunnan lempiharrastukseksi. Joskus 90-luvun alussa kaikki tekivät kotiviiniä ja leipäkoneet oli joka taloudessa. Nythän ne pölyttyvät jo nurkassa. Onkohan seuraava suuri ilmiö pokerin jälkeen tämä katuhyppely. En muista nyt harrastuksenkin oikeaa nimeä, mutta siinä kaverit hyppivät pitkin seiniä ja esteitä keskellä kaupunkia. No, kyllähän siinä kunto tietysti kasvaa.

Pokerin lisäksi tämän hetken hittejä on tuunaus. Sunnuntai-iltapäivän ohjelmistosta kaupallisilla kanavilla kohta valtaosa on erilaisia tuunausohjelmia. Tuunataan ihmisiä, autoja ja kohta varmaan mitä tahansa. Taidan sanoa asiaan vaan sen, että pintaa kiillottamalla ei monesti mätää sisällystäkään saa kauniiksi. Tietysti autontuunausohjelmat ovat tehneet ainakin autonrassaajien harrastuksen hyväksyttäväksi tai suorastaan seksikkääksi verrattuna aikaisempaan hienovaraiseen naureskeluun.

Olen pohtinut, syntyvätkö ilmiöt spontaanisti vai synnytetäänkö ne?  Onkohan  mediajäteillä joitain  "agentteja" aina kentällä aistimassa, mistä mahtaisi syntyä seuraava suuri ilmiö?  Ja sitten kun yksi on  keksivänään jotain, niin toiset seuraavat  äkkiä perästä, ettei toinen saa  etulyöntiasemaa. Haluaisin kyllä  uskoa johonkin spontaanimpaan vaihtoehtoon.  Musiikki- ja elokuvamaailma  vaan todistaa muuta. Moni tähti ja bändi on väkisin synnytetty. Joskus ilmiön teko onnistuu, joskus ei. Ihmiset onneksi aistivat edes jonkinlaisen aitouden.



perjantai 21. syyskuuta 2007

Mistä kaikki tämä vähättely ?



Paraikaa luen kirjaa La Bella Figura, joka kertoo italialaisuudesta italialaisen Beppe Severgninin kertomana. Tai no, kohta olen lukenut kohta kuukauden. Keskittymiskykyni taitaa alkaa olla kolmevuotiaan tasolla ;) Kirja on itse asiassa vieläpä aika hyvä. Aina on vain jotain parempaa tekemistä, vaikka lukeminen kannattaa aina...  No asiaan...

Kaikilla kansoilla näyttää olevan hirveän itsekriittinen tapa arvioida itseään. Bepen teksti on jotenkin tuttua, kun lukee suomalaisten kuvausta itsestään. Aina tulee se sama ennen oli paremmin ja nyt huonommin -asetelma. Tosin siihen myönnän itsekin usein sortuvani, mutta minähän olenkin nostalgikko. Sinänsä on mielenkiintoista lukea italialaisesta kansanluonteesta, kun on Italiaan menossa. Se valmistaa paremmin, kun kymmenen opaskirjaa. Yleensähän kaikki ennakkoon ladatut romanttiset kuvitelmat jostain maasta osoittautuvat kuitenkin pettymykseksi. Jostain muistan lukeneeni Kiina-fanista, joka ei koskaan halunnut matkustaa Kiinaan, koska ei halunnut murskata unelmiaan.

Niin, kansoilla on jokin ihme vimma vähätellä itseään. Suomalaiset ovat kärkikastia tässä asiassa. Meillä kun muka kaikki on aina huonommin kuin muualla. Mutta niinhän se menee, itseään kohtaan sitä yleensä on muutenkin ankarin. Sama ankaruus on yhteisessä kansanluonteessakin. Ei ihme, että sitten kaiken maailman sakemannit (mikä se toimittaja nyt olikaan) ja Financial Times viimeksi ryöpytti meitä oikein olan takaa juopoksi kansaksi ja ankeaksi maaksi elää. No, epäilenpä, että ko. lehden toimittajat ovat piipahtaneet rautatieasemilla. Sieltä kyllä juoppoja ja ankeutta löytää etsimättäkin.

Jokunen vuosi sittenhän oli tämä ruokakohukin, missä nämä "elostelijat" Berlusconi ja Chirac suorastaan sylkäisivät suomalaisen ruoan suustaan. Eikä ihme, kun heille tai muillekaan VIP-vieraille ei tarjota kunnon suomalaista paikallisruokaa, vaan jotain ihme kikkailusafkoja. Itse olen sitä mieltä, jos ei ruoka heille kelpaa, niin olkoot syömättä mokomat elitistit. Karu tosi-asia on kyllä se toisaalta, että Suomesta on mahdotonta löytää edullista suomalaista ruokaa tekevää ravintolaa. Kebab-kojuja ja mäkkäreitä on kyllä joka niemessä ja notkossa taas.

Olen varmaan blogissani aikaisemminkin ihmetellyt, mikseivät suomalaiset ole ylpeitä erityispiirteistään. Ainakin Beppe kuitenkin kirjoittaa hieman hymy silmäkulmassa ylpeydellä italialaisista. Vähän sellaiseen tyyliin, että no, me olemme nyt vaan tälläisia, ottakaa tai jättäkää. Miksi me emme pysty samaan kuin tv-sketseissä. Heti kun mennään johtotason vieraisiin, heittäydymme rähmällemme. Ja kuten viime aikojen Häkämies-kohusta voi päätellä, niin vieläkään ei uskalleta lausua tosi-asioita ääneen. Heti ollaan peloissaan, että se Venäjän karhu murahtaa. No, toisaalta se on kyllä sitä viime aikoina harrastanutkin, joten ehkä tietty varovaisuus saattaakin olla tarpeen.

Onneksi meiltä suomalaisilta sentään puuttuu kollektiivisen syyllisyyden tunne, niin kuin esimerkiksi saksalaisilta. Saksalaisilta ei taas toisaalta itsetuntoa puutu, niin kuin muiltakaan isoilta kansoilta. Heikko itsetunto taitaa olla meidän pienten kansojen ongelma. Tai enpä tiedä, kyllä tuo eteläinen veljeskansamme Viro aika rehvakkaalta vaikuttaa. Toivottavasti muistavat jossain vaiheessa miten ison naapurin vieressä asuvat.

Me suomalaiset taidamme itse olla pahimpia vihollisiamme mitä tulee kansallisylpeyteemme.

PS. Alkuviikon jälkeen olen viimeistään eilisillasta lähtien ollut hyvällä tuulella :)

Eilen kävin kuuntelemassa myös Osmo Soininvaaran luennon Vantaan sosiaalifoorumissa. Täytyy sanoa, että Soininvaara on tämän hetken parhaimpia sosiaalipoliittisia ajattelijoita tässä maassa. Mies puhuu asioista suoraan, eikä kaartele, mikä ei ole tavallista Suomessa.

Lunastin myös hieman aiemmin lupaukseni hoitoapulaiseksi lähtemisestä. Marraskuussa menen päiväksi töihin erääseen palvelutaloon. Minusta luvattiin pitää hyvää huolta, joten en tiedä, olenko hoitaja vai hoidettava ;)


keskiviikko 19. syyskuuta 2007

Hymyä huuliin (ainakin tällä kertaa)



Nyt kun olen viime aikoina kirjoitellut liikaa vakavista aiheista, niin ajattelin pohtia, mistä hauskuus tai ilo syntyy itsessäni. Ja kuinka tärkeää se on itse kullekin.

Itse taidan periaatteessa kuulua liikaa murehtiviin ihmisiin. Helposti sitä antaa detaljienkin synkistää pientä mieltään. Ja sitten taas jonkin ajan kuluttua ajattelee, että minkä helvetin takia tuollaisestakin asiasta tuollaisen numeron teki. Taitaa olla meidän kirjoittajien perisynti. Kaikki luova syntyy tietenkin ajattelusta. Vaikka itse "luova hetki", itse synnytys, voi taas olla aika pikainen pyrähdys, vailla ajatusta.

Itselleni on onneksi luoja suonut myös synkistelyhetkien lisäksi aika hyvän huumorintajun. Ja jollain kummalla tavalla huumorikin syntyy tietystä alakulosta jollain selittämättömällä tavalla. Ja olen aika hyvä tuottamaan tilannehuumoria varsinkin itsestäni. Minulle on sanottukin, että minun pitäisi alkaa stand up-koomikoksi.

Taidan kyllä olla kuitenkin liian ujo sellaiseen. Itsestään on helppo tehdä huumoria ja ihmiset yleensä tykkäävät, kun laittaa itsensä alttiiksi naurulle. Kääntöpuolena on tietysti se, että huumorintajuttomat saattavat ottaa liian vakavasti ja menettää "uskottavuutensa". Minua se ei sinänsä haittaa, kun ainakin minut tuntevat tietävät millainen olen.

Joskus olen huumorin kanssa hieman ongelmissakin. En voi olla heittämättä vakavissakin kokouksissa jotain heittoa. Huumorinlajinikin saattaa olla sellainen, etteivät kaikki ymmärrä jotain sarkastiseen kliseeseen verhottua vitsiä. No, ei minua ole vielä ainakaan toruttu. Ehkä ne antavat sen tälläiselle Peter Panille vielä anteeksi, jolta kysytään papereita kolmikymppisenäkin.

Ihmisten naurattamiseen jää myös koukkuun. Ymmärrän miksi koomikot synkistyvät kun heille ei enää nauretakaan. Jos saa hymyn jonkun kasvoille, niin eihän siitä voi olla tulematta hyvä olo. Sitä paitsi kun tekee työtä byrokratian maailmassa, niin aiheista ei tule pulaa. Itse virkamieskieli tarjoaa ehtymättömän kaivon ammentaa. Siitähän monty pythonitkin repivät huumoria. Samoin kun Speden se klassikkosketsi todistusten todistamisesta virastossa.

Huumori pelastaa helposti tosiaan synkkyyden hetkistä. Minun täytyy myöntää, etten varmaan ole hirveän älyllisen huumorin ystävä. Ehkä se johtuu siitä, että sketsiohjelmia katsoo silloin, kun ei jaksa hirveästi ajatella. Voin myöntää katsovani Pulttiboiseja, American Pie yms.alapää ja epä-älyllisiä huumoriohjelmia. Samoin Nelosen sunnuntaihuumorit sarjat ovat hyvää aivojen tyhjennystä. Vanhat suomalaisetkin huumorisarjat, varsinkin Neil Hardwickin naurattavat. Britti kun on...briteissä kun huumori osataan. Sitcomit ovat myös täydellisen ajoitettuja punch linereineen, ettei niitä voi olla oikein ihailematta. Frendit tästä paras esimerkki...

Samoin tykkään Chris Rockista, joka osaa tehdä ennakkoluuloista, varsinkin rotu ja yhteiskunnallisista totuuksista aivan loistavaa huumoria. Esimerkiksi Romano-tv:stä tämä aspekti jäi puuttumaan, koska se vahvisti vain jo Pulttiboisissa luotuja karikatyyreja. Yhteiskunnan hölmöydelle kun ei sinänsä voi olla nauramatta. Sekä päivän ilmiöille. Näihin kai stand up-perustuukin. Suomessakin löytyy hyviä stand up-koomikkoja löytyy, mutta ehkä perinteen puuttuminen näkyy vieläkin Usaan verrattuna.

Hymyä huuliin...


maanantai 17. syyskuuta 2007

Ideoita jalostuu



Tänään iski töissä oikein sellainen perinteinen syysahdistus. Aamusuihku vesisateessa heti aamusta varmaan latisti fiiliksen ja maanantai-aamu. Kaikki oli taas niin päin p..tä. Työpaikalla  kysyttiin "että mikäs sulla on?". Pitäisikö minunkin aina päivänsäde olla...Tai sitten olen liian puhelias ja heti huomataan jos en ole. Minussa ei taida olla ainakaan hirveästi pokeripelaajan vikaa, jos kasvoiltani noin helposti fiilistaso luetaan. No, nyt olo on onneksi jo parempi.

Huomenna olen menossa "mieskoulutukseen" eli saan oikein tietopläjäyksen aiheista "Mikä tekee miehestä miehen?" ja "Miehen voimavarat ja niiden hyödyntäminen?". Molemmat aika mielenkiintoisia aiheita. Ja jos saan kirjoitetuksi kivan jutun, sen voisi saada vaikka myytyä jonnekin. Kun aika harvoin lukee ko. aiheista asiallisia juttuja lehdistä.

Niinpä, miehen voimavarat on niitä Suomen vaietuimpia aiheita. Sukupolvien tunteiden näyttämättömyys kun ei ole hirveästi asiaa kohentanut. Joissakin sana varmaan herättää huvittuneisuuttakin. Mutta miehet varmaan yliarvioivat voimavaransa aika helposti. Ainakin itse olen sitä tehnyt, sitä ottaa "taakan" kannettavakseen, kun luulee että sitten sitä on "tosimies". Ja tietyllä tavalla sitä toistaa perinteitä. Sitten tulee mieleen tuo alkoholi, joka on vauriottanut niin montaa sukupolvea, ja eikä kai loppua sillekään tässä maassa näy. Joo, mutta se siitä...

Elokuvakäsikirjoitusprojektini tiimoiltakin on joitakin ideoita pulpahdellut päähäni. Eräs laulu on jotenkin jäänyt mieleeni. Siinä on sellainen draaman kaari, joka vetoaa minuun. Siinä äiti kuolee pojan synnytykseen ja isä syyttää poikaa äidin kuolemasta. Ja poika taas menettää oman vaimonsa ja lapsensa, koska ei saa omaa elämäänsä järjestykseen (tai annetuksi anteeksi itselleen). Jotenkin tarina taitaa tuntua jo vähän liian rankalta, tai ainakin tarinan kirjoittamisessa olisi helppo luisua melodramatiikan puolelle. Tarina ei vain jätä minua rauhaan, varsinkin jos siihen saisi yhdistetyksi anteeksiantoa ja toivoa paremmasta. Mitään itsetuhoon päättyvää kun en haluaisi kirjoittaa.

Toinen idea mikä on pyörinyt mielessäni olisi kirjoittaa elokuva kyynisestä juorulehden toimittajasta, joka suhtautuisi ihmisiin täysin kylmästi ja häikäilemättömästi, mutta sitten löytäisi uskon ihmisiin ja rakkauteen, rakastumalla johonkin tosi erikoislaatuiseen tyyppiin. Oikea lajityyppi voisi olla tragikomedia, vähään niin kuin sellaiseen tyyliin mitä Katharine Hepburn ja Gary Grant tekivät joskus 30- ja 40-luvuilla.

Nämä ovat vasta ideoita, mitään en ole vielä saanut paperille. Täytyisi ekaksi luonnostella jotain ja katsoa lähtisikö homma siitä käyntiin. Muitakin ideoita on tullut mieleen, mutta nämä ovat päällimmäisinä.


sunnuntai 16. syyskuuta 2007

Arvoissaan harhailevat



Tällä viikolla julkistettiin tutkimus alle 35-vuotiaiden arvojen muuttumisesta. En tiedä mistä nämä tulokset aina tulevat, että nuorten arvot olisivat jotenkin muuttuneet aina vain itsekkäämmiksi. Näin hädintuskin kolmekymppisenä sitä kun yrittää epätoivoisesti etsiä merkitystä elämäänsä nimenomaan arvojen kautta. Keneltäköhän ne kysymykset tosiaan kysytään...

Minusta tuntuu, että jos joidenkin arvot ovat muuttuneet, niin nimenomaan vanhempien ihmisten. 60-70-lukujen idealistit taitavat olla aika kaukana yhteiskunnallisesti aktiivisista vanhoista arvoistaan. En jaksa alkaa tässä jankkaamaan itsekkyydestä ja rahan palvonnasta, kun kaikki tietävät muutenkin näiden arvojen vallanneen alaa.

Sitä paitsi kyllähän arvot muuttuvat elämän mukana. Idealistista voi tulla kylmäsydäminen kapitalisti, kun elämä tarpeeksi potkii päähän. Huomaa vain, että kaikki hyvä, mitä olet tehnyt ei ole tuonut itselleen mitään hyvää. Kyllä siinä vaiheessa voi ajatella, että hitto, miksi sitä täytyisi vielä muita ajatella. Ja homma toimii myös päinvastoin, jokin tapahtuma elämässä voi käynnistää päinvastaisen prosessin.

Muistaakseni tuossa arvotutkimuksessa luotettiin poliisiin ja armeijaan ja terveyttä pidettiin tärkeänä. Ja terveys kai onkin kaiken lähtökohta, vaikea sitä on sairaana elämästä nauttiakaan. Pitääkö elämän sitten yhtä nautintoa ollakaan on jo toinen asia. En tiedä, olisiko tuohon itsekkyyden kasvuun syynä vain yksilöä palvova kulttuuri. Ehkä se joihinkin uppoaa, jotka eivät ajattele syvällisemmin. Kai sitä jokainen ihminen on jonkin tason narsisti. Ja tietty itsensä palvonta on tervettäkin, ei muidenkaan ihmisten kautta voi aina elää.

Jotenkin on alkanut vain rasittaa samojen mantrojen toitottaminen. Ihan kuin kaikki ihmiset olisivat itsekkäitä. Nykyisin kaikki on enemmän tai vähemmän hajonnut käsiin, kun mitään yhtenäistä "kansaa" ei ole olemassa. On pienen pieniä kansoja yhdessä isossa kansassa.

Ainakin se mietityttää, että miksi maailman parantaminen koetaan nuoruuden ohimeneväksi muistoksi. Sellaiseksi "ihan kivaksi typeryydeksi silloin ennen". Sanotaan, että kyllä minäkin nuorena uskoin, että asiat muuttuvat. Mutta kyllä se elämä sinuakin opettaa. Ja toden totta on opettanutkin. Mutta silti, ikäänkuin peli olisi menetetty heti kun 30 tulee mittariin. Itsestäni tuntuu, mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tunnen olevani jollain "tehtävällä" tässä maailmassa. Välillä se tuntuu olevan hukassa ja taas välillä tuntuu hyvinkin vahvana minussa. En oikein tiedä, mikä se tehtävä vain on. Mutta ehkä se jossain vaiheessa välähtää sitten kirkkaana.

Arvoista puheen ollen, katselin eilen Aku Louhimiehen Riisutun miehen. Louhimies on jotenkin onnistunut löytämään meidän kolmekymppisten jonkin suuremman tarkoituksen kaipuun. Ja miten vaikeaa sitä on löytää...Oikein innolla odotan Louhimiehen uusia elokuvia aina. Minun oli jotenkin helppo samaistua papin uskonsa etsintään ja siihen kuinka menneisyyttä ei koskaan pääse pakoon, vaikka kuinka yrittäisi. Kun itsekin etsin kovasti jotain, varmaan kai sitten jonkinkaltaista Jumalaa tai merkitystä ylipäätään olemassaololleni.

Ensi viikolla olisi töissä ohjelmassa Sosiaalifoorumi, paikalle saapuu oikein Osmo Soininvaara. Voi olla ihan mielenkiintoinen tilaisuus. Käyn myös kuuntelemassa luentoa "Millainen on tosimies?". Sekin voi olla mielenkiintoista kuunneltavaa, saanpahan nyt sitten vihdoinkin tietää, millainen minunkin pitäisi olla.

PS. Täytyy kyllä sanoa, että Diana Rossilla on yksi maailman kauniimmista äänistä, kun kuutelen paraikaa levyä. Kaunis lauluääni on kyllä suurimmista lahjoista, mitä ihminen voi itselleen saada....


torstai 13. syyskuuta 2007

Pohdintoja lahjakkuudesta, älykkyydestä ja tyhmyydestä



Aina silloin tällöin kun juttelee ihmisten kanssa, niin joku sanoo, että en ole lahjakas missään tai että olen niin tyhmä, ettei minusta ole mihinkään. Väitehän ei pidä lainkaan paikkaansa. Varsinkin kun kyse on 80 prosenttisesti huonosta itsetunnosta.

Lahjakas on jokainen jossain, jos ei ole Jumalan luoma nero taiteissa, voi olla lahjakas vaikka kauppalistan teossa. Ihan arkipäivässä. Ja tyhmyys, niin vastuuhan on kuulijan. Usein tyhmänä pidetyt ovat taas aitoja ihmisiä kaikilta muilta osiltaan. Älykäshän saattaa päteä älyllään tai jopa halveksia muita ihmisiä, jotka eivät täytä hänen "normejaan". Ja me ihmisethän ollaan sellaisia, että jos missään muussa emme ole hyviä, niin ainakin valittamisessa. Ja erilaisuutta täytyy olla, minusta olisi puuduttavampaa jossain älykikkailevien filosofien seurassa, kun rehellisesti tavallisten ihmisten seurassa. Vaikka toki älyllisistä haasteista tykkäänkin.

Ja jos onni-mittareilla asiaa mietitään, niin lahjakkaat ihmiset ovat harvoin järin onnellisia, oli heillä asiat miten hyvin tahansa. Itse uskaltaisin väittää olevani kohtuullisen älykäs, mutta monesti olen toivonut, että olisin hieman tyhmempi. Olisi yksinkertaisesti helpompaa nauttia arkipäivän pienistä iloista. Älykäs ihminen usein saa ajatuksensa solmuun oikein tekemällä. Ajatelkaa esimerkiksi runoilija Pentti Saarikoskea, mies oppi kielen kuin kielen muutamassa kuukaudessa, mutta dokasi itsensä hautaan hädintuskin neljäkymppisenä. Itse Saarikoski selitti asiaa kärsivänsä "perussurusta". Eli kyllä se tyhmyys helpompaa on. Ja täytyy sanoa, että aika harvoin sitä on tyhmiä ja sivistymättömiä ihmisiä joutunut edes kohtaamaan. Onneksi.

Jos itse jossain olen lahjakas, niin kai sitten kirjoittamisessa. En todellakaan kirjoita kieliopillisesti virheetöntä kieltä, mutta ainakin tästä blogistani olen saanut kiitosta, että osaan kirjoittaa siten, että ymmärtää. Se onkin helpottava tieto, tiedottaja joka ei osaisi kirjoittaa ymmärrettävästi olisi kyllä väärällä alalla. Minun on aina ollut myös helppoa omaksua tietoa nopeasti. Vanhemmiten olen kehittynyt myös aika hyväksi ihmisten tsemppariksi. Jotain lahjakkuutta siis minussakin. Nuorempana sitä halusi olla poikkeuksellisen lahjakas, erottautua siten, kun hymypoika-patsastakaan suosiosta oli turha odottaa. Nyt olen tyytyväinen itseeni niin hyvin kuin ylipäätään osaan olla.

Aina silloin tällöin julkisuudessa otetaan esille, että lahjakkaille pitäisi olla omat koulunsa. Minusta se merkitsisi kyllä lahjakkaiden tuhoa. Lahjakkaat ovat muutenkin kompleksisia ihmisiä ja jos he vielä olisivat pois normaalien joukosta, niin kohtalo olisi vielä tylympi. Jos se ei nyt lahjakkaalle lapselle ole helppoa koulussakaan. Lahjakkaille tai muuten vain massasta poikkeaville ollaan kateellisia, joka tietenkin johtaa lahjakkaan eristäytymiseen/eristämiseen. Mutta tietynlaista yksinoloa jonkin Einsteinin lahjakkuus onkin. Kuka voi puhua samaa kieltä, kun aivot ovat ainutkertaiset.

Itse en ole  koulussa oikein koskaan pystynyt lahjakkuuttani tuomaan esiin. En tiedä oikein miksi. Elämä olisi ollut paljon helpompaa. Mieleen on jäänyt kuitenkin ala-asteen opettajani minusta kirjoittama arvio. Hän kirjoitti kaikista oppilaistaan sellaiset. Se meni jotenkin näin "Esa ei ole niin kuin muut ikäisensä pojat. Häntä kiinnostavat muut asiat. Hän löytää oman tiensä." Ihan mielenkiintoista. On sitä kaikenlaista tullut koettuakin...

PS. Blogini täyttää muuten vuoden ensi kuun alussa. Nopeasti se aika kuluu ja potkuhousuikä parhaimmillaan. Aika mukavasti ihmisiä on tilastojen mukaan käynytkin, vaikka en ole mikään julkkis. Se lämmittää aina arjen rasittamaa sydäntä.

Kävin tänään ostamassa viikonlopuksi itselleni viihdykettä. Ostin Bob Dylanin Greatest Hits vol.1, Eric Claptonin Live in the seventies, Leonard Cohenin Greatest Hitsin ja Supremesin kokoelman. Siinä sitä on musiikillista antia. Ostin myös Aku Louhimiehen Riisutun miehen, Last King of Scotlandin ja Boratin. Kyllä, luitte oikein, jotenkin on sellainen olo, että nyt tarvitsee myös aivot narikkaan viihdettä....


tiistai 11. syyskuuta 2007

Ylpeys, kunnia ja ennakkoluulokin


Ylpeys ja kunnia ja miksei vielä Jane Austenin romaanin mukaan ennakkoluulokin ovat aina ajankohtaisia asioita, vaikka sitä ei aina uskoisikaan. Mistä muustakaan on kyse näissä romanien kahinoissa puhumattakaan näistä kunniamurhista, joita maahanmuuttajat ainakin Ruotsissa ovat tehneet. Ja kunniastahan on kyse Suomessakin monesti kyse näissä parisuhde- ja perhemurhissa. Onkin siis pohdinnan arvoista, mistä kunniassa tai oikeastaan sen menettämisessä on kyse...

Itse kuulun niihin vanhan kasvatuksen saaneisiin, joille on tärkeätä pitää sanansa. En yksinkertaisesti voisi elää itseni kanssa, jos en tekisi sitä, mitä olen luvannut. Jotenkin minusta sellainen mies ei ole mitään, joka ei pidä sanaansa. Olen kai niitä ihmisiä, jotka huolehtivat ja suojelevat liikaakin niitä, joista välittää. Ja tuntee tunnontuskia, jos ei omasta mielestään onnistu tehtävässään riittävän hyvin.

Tosin nykypäivän maailmassahan surutta käytetään ihmisiä hyväksi lupauksista huolimatta, mutta ei kyllä kuulu minun periaatteisiin tai tule kuulumaan. Ehkä sitä tekee "kunnian miehenä" elämänsä tarpeettomankin vaikeaksi, kun monilla muilla ylpeys ja kunnia tuntuvat joustavan tarpeen mukaan.

Minusta ylpeys ja kunnia ovat parhaimmillaan hyviä asioita, vaikka ko. asioihiin liittyvät väkivaltaiset piirteet ovat julkisuudessa ainakin hallitsevina. Näissähän on kyse jonkin kulttuurin vuosisataisesta perinteestä verikostoineen ja kunniamurhineen. Mutta ylpeydestä ja kunniasta ei ole oikeasti kyse näistä asioista. Silloinhan on kyseessä hallitsematon viha tai jokin muu alkuvaisto, joka tällaista tekee.

Jotenkin haikailen ylpeyden ja kunnian suhteen vanhoja aikoja. Vaikea kuvitella, että kukaan uhrautuu nykypäivän maailmassa enää aatteen tai yhteisön vuoksi. Tai minkään suuremman tarkoituksen. Itse olen koko elämäni etsinyt suurempaa tarkoitusta, mutta kun sellaisen löydän, olisin sen vuoksi valmis uhrautumaankin.

Eniten ylpeys ja kunnia ovat hävinneet johtotasolta. Siinä missä laivan kapteeni upposi ennen laivan mukana, niin nykyään syy kyllä vieritettäisiin miehistön vastuulle sun muihin pakokeinoihin omasta vastuustaan. Nykypäivän johtajat ovat varmasti päteviä, mutta heistä puuttuu omistautuminen.Heitä ei kiinnosta tehtävä, vaan oma onnistuminen. Ja jos ei omistaudu, on mahdotonta johtaa uskottavasti ihmisten silmissä. Ihmiset kyllä aistivat ylpeyden ja kunnian johtajistakin.

Entä sitten kunnian menettäminen? Mistä siinä on kyse. Ja nimenomaan siihen liittyvästä väkivallasta. Näissähän on kyse oman kunnian menettämisestä, vaikka syitä haetaan kulttuurista. Ja varmaan vääristynyt sukupolvien ketju edistää tämän jatkumista.

Minusta kunnian ja ylpeyden täytyy palvella jotain suurempaa tarkoitusta. Jotain sellaista elämää suurempaa, mikä ei ole kosto tai kunniamurha. Mikä sitten on elämää suurempaa tarkoitusta, onkin jo eriasia. Tällaisia asioita ovat minun mielestäni omat läheiset, mielipiteen vapaus tai vapaus alistamisesta. Näiden eteen voi kunnian ja ylpeydenkin takia uhrautua.


PS. Jotenkin minusta tuntuu, että ulkomaalaisvirasto voisi katsoa turvapaikan myöntöoikeuksia uudelleen. En ole feministi, mutta minusta melkein jokaiselle arabimaailmasta turvapaikkaa hakevalle naiselle voisi myöntää turvapaikan. En voi sietää sitä, leimattiin sitten minut rasistiksikin, että tietyllä kansanosalla ei ole mitään oikeuksia. Jotenkin tuntuu, että nykyään ei enää saisi millään tavalla arvostella muslimimaita ja heidän tapaansa kohdella eri ihmisryhmiä. Itse he kyllä saavat omasta mielestään arvostella länsimaiden elämäntapaa mielensä mukaan. Länsimaissa sentään ainakin teoriassa toimii tasa-arvo.


maanantai 10. syyskuuta 2007

Esan musiikillinen maailmankuva


Eräs neiti A pyysi minulta vinkkejä hyvistä levyistä. Tai en tiedä kuinka paljon täytyi edes pyytää. Minähän puhuisin ja kirjoittaisin musiikista varmaan loputtomiin pyytämättäkin. Nyt kun aloin miettimään asiaa, niin taidan olla toivottoman tehtävän edessä. Hyviä levyjä kun on niin tuhottomasti. Niinpä taidan laittaa listausta artisteista ja bändeistä, jotka ovat minuun vaikuttaneet. Laitetaan tähän taas kymmenen, niin ei veny loputtomiin. Onkohan minusta tulossa virkamieslistausfriikki ;) Kaikki täytyisi listata... Noh, tai sitten vain laiskuus, kun ei näin maanantaina jaksa intoutua hirveisiin aivorevittelyihin...

1. Beatles. Eipä sitä voi muustakaan aloittaa. Vuodesta -67 lähtien kaikki levyt timantteja. Henk.koht. suosikkibiisit: Across the Universe, A day in the Life, You´ve got to hide your love away. Tässä vain muutama.

2. Oasis. Beatlesin perillinen ja pirun hyviä biisejä varsinkin bändin alku-uralta. What´s the story morning glory-levyllä ei yhtään huonoa biisia. Kannattaa myös kuunnella Masterplan-levy. Täynnä helmiä. Henk.koht.suosikkibiisit: Wonderwall, Champagne Supernova, the Masterplan.

3. Doors. Jos tästä bändistä ei pääse eksistentiaaliseen itsetutkiskeluun niin ei mistään. Bändin uran kruunaa hieno karhea blueslevy L.A.woman. Henk.koht.suosikkibiisit. Break on through to the otherside, L.A.woman.

4. Frank Sinatra. Vähemmän rock´n´rollia, mutta munaa senkin edestä. Sinisilmässä oli sitä tyyliä. Henk.koht.suosikkibiisit: My way, Strangers in the night.

5. Bob Dylan. Rock-koulun peruslähtökohtia. Epätasainen levystö, mutta kuusikymmentäluvun puolivälistä seitsemänkymmentäpuoliväliin voi kuunnella huoletta. Henk.koht.suosikkibiisit: I´ll be your baby tonight, simple twist of fate.

6. Dave Lindholm. Sitten edes vähän kotimaista. Daven kynästä ovat lähteneet Suomen kauneimmat rock-biisit yksinkertaisesti. Herkkyyttä ja näkemystä. Henk.koht.suosikkibiisejä: Pieni ja hento ote, Ja sinun äänesi.

7. Elvis Presley. Kuningas täytyy joka listaan liittää. Levyjä hirveästi, mutta tasaisen hyviä vähän. Burning Love-levy täynnä ainakin helmiä. Henk.koht.suosikkibiisejä: You gave a mountain, If I can dream.

8. Nick Cave. Viime aikojen uudelleen löytöjäni. Greatesti hits-levyltä löytyvät kaikki hyvät biisit. Antaumuksellista näkemyksellisyyttä ja aitoa taiteilijaromanttisuuttakin löytyy Cavelta. Henk.koht.suosikkibiisini: Are you the one that i have been waiting for?, Henry Lee, Nobodys baby now.

9. John Lennon. Yksi beatle vielä erikseen. Lennoninkin soolotuotanto epätasaista, mutta timantteja löytyy. John Lennonissa on sitä raakaa tunnetta, jonka harva saa itsestään ulos. Imagine-levy ehkä paras. Henk.koht.suosikkibiisejä:  God,  Stand by me, Jealous guy, Nobody loves you when you´re down and out.

10. Marvin Gaye. Yksi soul-laulajakin täytyy joukossa olla. Marvinilla ehkä kuitenkin enemmän hyviä biisejä kuin toisella soul-mestarilla Otis Reddingillä. Marvin Gayn kohtalo olis soul-laulajallekin synkkä, mutta tämä mies laulaa niin sydämestä, ettei sitä voi tuntematta edes kylmässä pohjolassa.What´s going on levy erittäin hyvä.  Henk.koht.suosikkibiisejä: What´s going on, Let´s get on.

Tässä siis näitä. Vaihtelua voi olla mielialan mukaan, mutta näistä kai musiikillinen maailmani on saanut alkuunsa. Sen jälkeen on tullut paljon muitakin hyviä. Aika old-timer-painoitteinen, mutta minkäs sille tekee, jos ennen tehtiin parempaa musiikkia... Listalle ei myöskään tullut yhtään naisartistia, ihme kyllä, vaikka naistenkin tekemästä musiikista pidänkin. Mainittakoon Janis Joplin, Sinead O´Connor tai Carole King.



lauantai 8. syyskuuta 2007

Miten niin vain korkeakulttuuria?



Tänään Italiassa haudataan ehkä maailman kaikkein kuuluisin tenori Luciano Pavarotti. Ooppera on jäänyt minulle jotenkin vieraaksi, vaikka kuuluisimmista Pavarottinkin aarioista pidänkin. Samoin klassinen, jossa pidän Sibeliuksesta ja joistakin Beethovenin sävellyksistä. Myös venäläissäveltäjät menevät.

En voi mitään, mutta ooppera merkitsee minulle samaa kuin sana korkeakulttuuri. Jotain joka on tehty liian juhlalliseksi ja sanotaan nyt suoraan näissä konserteissa käyvät teeskentelevät. Ei kai sinne saa farkuissa mennä, ettei saisi ylenkatseita osakseen. Ja sieltä mistä minä lähdin elämäntaipaleelle ei oopperoita kuunneltu, vaikka mikään ei estä itseään sivistämästä tietenkään vanhempanakaan. Ei vain kiinnosta ainakaan missään teeskentelijöiden musiikkitaloissa. Mielummin kuuntelen klassista kotonani.

Ainoa korkeakulttuurinen harrastukseni taitaa olla runous. Jotenkin minun on helpompi vain samaistua populaarikulttuurin tuottamiin taiteilijoihin ja ilmiöihin. Ne ovat jotenkin aitoja, syntyneet tietystä tarpeesta ja halusta muuttaa jotain. Niin tosin korkeakulttuurikin on, ennen kuin se on varastettu vain tiettyjen ihmisten yksinoikeudeksi.

Sinänsä hieman sääli tämä taiteen jaottelu korkeakulttuuriin ja populaarikulttuuriin. Millä perusteella joku voi sanoa, että jokin taide on jotain toista parempaa? Kuka sen määrittelee? Jokin pystyyn kuollut kriitikkoko? Jonkun mielestä Nuija ja Tosinuija-elokuvakin voi olla korkeakulttuuria. Miksi korkeakulttuuriin täytyy aina luoda etäisyys tavallisen kansan massoihin? Täytyy aina pukeutua tai käyttäytyä tiettyjen normien mukaan. Ei Beethovenkaan käyttäytynyt normien mukaan, miksi hänen konsertissaan sitten pitäisi istua ns. kuin kusi sukassa. Ja mistähän johtuu, että jokin on populaarikulttuuria? Juuri siitä, että siitä nauttiakseen ei tarvitse tuntea itseään kolmannen luokan kansalaiseksi.

Se mikä minua suututtaa korkeakulttuurissa on sen tukeminen rahallisesti. Minua suututtaa rahoittaa oopperan ja musiikkitalojen toimintaa, jos siellä ei koskaan tule olemaan edes sellaista konserttia johon minä (tai suuri osa kansasta) olisi menossa. Puhumattakaan baleteista ja nykytansseista. Ns. korkeakulttuurin talothan halutaankin pitää eliitin leikkitantereena, kun lippujen hinnat ovat niissä hinnoissa, ettei niillä ole tavallisella ihmisellä asiaa. Tosin hävyttömän kalliita alkavat olla rock-konserttienkin liput.

Oopperaan tuntuu valtion kassasta löytyvän aina rahaa (koskapa poliittinen eliitti siellä käy), mutta sitten kun tarvittaisiin rahaa kotimaiselle elokuvalle, niin rahaa ei tunnu löytyvän. Tosin elokuvatuottajat voisivat tässä lakkotouhussaan mennä itseensä, kun käyttävät elokuvissaan ilmaisia harjoittelijoita ja käyttävät hyväkseen työtä rakkaudesta elokuvaan työtä tekeviä.

Nykyäänhän on muotia popularisoida korkeakulttuuria: on Taiteiden yötä, yhteislevyjä rockmuusikkojen kanssa, runoutta kadulla,  vaikka mitä. Sinänsä hyvä juttu, mutta eihän se sitä tosiasiaa muuta, että aina luokitellaan taidetta jotenkin parempaan tai huonompaan. Taidettahan halutaan aina muokata (niin kuin muutakin elämää) tiettyjen normien mukaan. Sitä tekevät ne, jotka valitsevat sen taiteen (kustannustoimittajat, galleristit), mikä heidän mielestään ansaitsee julkisuutta. Kuinka usein oikeasti erilainen pääsee esiin? Jos et normeihin suostu olet ulkona. Et syö ja juo oikeissa baareissa tai nuole oikeiden ihmisten perseitä.

PS. Sitten kaukana korkeakultuurista oleviin asioihin. Kohta puoliin on ilmestymässä kirja, jota en Susan Kurosen kirjan tavoin tule lukemaan tai tuhlaamaan sekuntiakaan. Susanna Sievinen on julkaisemassa kirjan Prinsessa, josta jo Iltalehdessä otteita olikin. Jälleen yksi naula sen uskoni arkkuun, että vain sellaista painetaan kirjoiksi, jolla on jotain merkitystä....

Paikallislehdessämme Vantaan Sanomissa oli mielenkiintoinen artikkeli muuten. Joku kasvatusalan ammatti-ihminen valitteli, että lapset eivät leiki enää oikein. Että mitä... ovatko lapsetkin jo tulosvastuullisia leikkijöitä? Leikinkin täytyy ilmeisesti aina kehittää kansantaloutta. Antaisimme nyt edes lasten leikkiä niin kuin haluavat. Kyllä ne siitä omaan tahtiinsa kehittyvät ilman tulosvastuullista leikkikomentotalouttakin.


torstai 6. syyskuuta 2007

Vapauttakaa Afrikka uudelleen


Eilen tuli mieleen, kun katselin dokkaria Kuuban yhteistyöstä Afrikan vapausliikkeiden kanssa, että eipä Afrikkaan löydy enää vapauttajia. Tällä kertaa Afrikka pitäisi vapauttaa vieläpä omilta johtajiltaan, eikä siirtomaavaltiailta tai heidän jälkeensä vallankaapanneilta sotalordeilta.

Kuubakin on nyt heikko ja sillä on täysi työ pysytellä itsekin vesirajan yläpuolella. Kuuba toki halusi viedä Afrikkaan ideologiaansa, mutta toisaalta Kuuba oli omana ylpeydenaikanaan rodullisesti tasa-arvoinen maa.

Yhdysvaltoja ei Afrikka ole enää kiinnostanut, kun ei tarvitse kilpailla Neuvostoliiton kanssa etuvartioasemista Afrikassa. Ainoastaan Kiina kärkkyy halpaa öljyä ja luonnonvaroja hylkiövaltioiltakin kuten Sudanilta. Sitähän ei demokratia kiinnosta luonnonvarojen edessä kuin länsivaltoja. Länsimaat taas ovat jättäneet likaisen työn ahneiden öljy-yhtiöiden sun muiden rahanahneiden tehtäväksi. Kaikista kuvottavin takinkääntö on tehty Libyan suhteen. Entinen terroristien tukijamaa on kansainvälisesti hyväksytty, kunhan öljy virtaa.

Toivoisin, että jostain maailmasta löytyisi vielä valtio, joka tukisi aitoja vapautusjärjestöjä, eikä vain terroristeja. Vaikka Kuubaakin nuijitaan nyt kun vierasta sikaa, niin Che Guevara oli sentään aidosti kiinnostunut tasa-arvon ja ihmisyyden tuomisesta Afrikan ja Etelä-Amerikan kiusatuille väestöille. Lähtisin vaikka itse vapauttamaan sorrettuja, jos minulla olisi siihen edellytyksiä. Tosin sinisilmäisellä ja vaaleahiuksisella "vapauttajalla" taitaa olla turhan huono kaiku entisissä siirtomaissa. Vaikka Hugo Chavezille naureskellaan länsimaissa, niin hän ainakin kaikista puutteista huolimatta tuo ylpeyttä ylikansallisten yritysten ja rahan vallan vastaiseen taisteluun.

Kasvihuoneilmiön ja Irakin kriisien varjoon on jäänyt esimerkiksi Zimbabwen tragedia, joka kuvastaa vapaustaistelun jälkeisen elämän irvokkuutta Afrikassa. Maan vapauttanut Robert Mugabe tappaa kansaansa pikku hiljaa nälkään. Kansainvälinen yhteisö ei tee mitään. Miksi? Kaikki tietävät mistä on kyse (tai kenestä), kun Afrikan entisen vilja-aitan asukkaat kuolevat nälkään. Darfurissa oli pakko jotain tehdä, kun ei enää iljetty teurastusta enää vuosien jälkeen katsoakaan. Afrikan unionihan on täysin hampaaton, eikä siitä ole rauhaa tai demokratiaa maanosaan tuomaan, varsinkin kun jäsenmaista aniharva omaa edes jonkinlaisen demokraattisen järjestelmän.

Mihin on myös hävinnyt vapautusliikkeiden ylpeys ja oikeutus sotaan? Nyt kun taistelut käydään oman maan diktaattoria vastaan edes vapautusliikkeet eivät selviä puhtain paperein. Kaikki tuntuvat tappavan kaikkia niin kuin Sudanissa ja Somaliassa on käynyt. Nyt kun ei ole enää siirtomaaherraa vastustajana, niin kaikki tuntuu käyvän, sotaa sodan takia. Minusta sodan ainoa oikeutus voi olla juuri vapautus ja tasa-arvon tuominen yhteiskuntaan.

Niin, voi Che. Sinulle olisi yhä käyttöä...



keskiviikko 5. syyskuuta 2007

Taivaaseen poistuvat rokkarit



Tämän päivän HS:ssa oli juttu rock-tähtien ennenaikaisista kuolemista. Asiassahan ei ole mitään uutta, niin kuin jutussa sanottiinkin. Tämähän on kaikille rock-maailmaa seuranneille tuttua. Tuhannesta tähdestä sata oli lähtenyt nuorena tästä maailmasta. Eurooppalaiset kuolivat keskimäärin 35-vuotiaana ja amerikkalaiset 42-vuotiaana (Elvis muuten kuoli tuon ikäisenä), mutta amerikkalaisia kuoli eurooppalaisia enemmän. Amerikassa lienee siis kovemmat paineet ja enemmän tappavia houkutuksia kuten tiedämme.

Tavallisimmin rokkarit kuolivat päihteisiin ja jutussa oli hyvä sitaatti tutkimuksesta. "Pop-tähdet voivat kärsiä korkeasta stressitasosta ympäristöissä, joissa alkoholia ja huumeita on helposti saatavilla, mikä johtaa terveydelle vaaralliseen riskikäyttäytymiseen". Kuulostaako vähän hyvältä diagnoosilta! Ja niin ihanan tutkijamaiselta. Ylipäätään rokkarit kuolivat kaksi kertaa todennäköisemmin nuorena kuin tavalliset ihmiset.

Kaikesta huolimatta nuorena kuolleet rokkarit ovat niitä rokkareita, jotka kiinnostavat ihmisiä. Eikä ihme, heidän musiikkinsahan pysyy raikkaana, toisin kuin viidettä comeback-kiertuettaan tekevien kolotusten vaivaamien vaarien. Huomasin juuri, että Dressmanista saa vaatteen mukana Bob Dylan-levyn mukaan. Tuli mieleen, että nuorena kuolemisessa ei todellakaan ole pahaa, jos käy niin kuin Dylanille, on myynyt tämäkin idolini itsensä tosi pahasti. Nuorena kuolleiden musiikissa on jotain taikaa, olen analysoinut asiaa, enkä osaa oikein päättää, johtuuko se taika ajan pysähtymisestä heidän kohdallaan, vai itse musiikista. Kummastakin.

Läpimurron jälkeiset vuodet veivät suurimman osan kuolleista rokkareista. Silloin punnitaan kestääkö sitä paineita vai ei. Ja sopeutuuko keinotodellisuusmaailmaan. Normaalissa elämässä kun dokaaminen joka päivä ei ole hieno asia niin kuin kliseisessä rock-maailmassa. Kaikista nuorimpana kuolleet eivät ehdi aikuistua, vastuuntunto omasta itsestään kun aikuistumista kai on. Ja hieman vanhemmaksi eläneet haluavat pysyä Peter Paneina ja viinalla sekä huumeilla se tietenkin onnistuu.... sen tietää jokainen alkoholistin elämää seurannut. Ihminenhän jää siihen kehitysvaiheeseen, kun päihteet ottavat vallan.

Olen pohtinut, mistä rock-maailman klisee elää nopeasti ja kuolla tulee. Tulisiko se blues-artisteilta? Bluesin perillinenhän rockin eri muodoissaan on. Rokkareita ennen runoilijat olivat rokkareita. Kuoltiin nuorena ja päihteitä käytettiin surutta. Rockissa yhdistyy monta tarinaa, jota tietysti ylläpitää kuolleiden muisto, ja jota aina uudet sukupolvet seuraavat. Taiteilijat ovat ilman analysointiakin ongelmaisia ihmisiä, joten siinäkin syytä ilmiölle.

Ihmisethän aina ihailevat niitä, jotka uskaltavat elää täysillä. Voi ihailla rokkaria, joka elää sitä elämää, mitä itsekin salaa haluaisi elää. Itsekin olen yllättänyt itseni haaveilemasta rokkarin urasta. Elämässä olisi jännitystä ihan eri tavalla kun klo 8-16 elämässä. Saisi vapauttaa taiteellisen petonsa, jota arkielämässä pitää kahlittuna. Tosin en taida olla ehkä kuitenkaan siitä kuivimmasta ja vakavimmasta päästä onneksi kuitenkaan. Ja onneksi sentään elin vaikean jälkimurrosiän, niin kuin se yleensä on, jos ei elä sitä silloin kuin pitäisi. Olkoon se minun rock-kauteni. Olen myös yksinkertaisesti liian vanha toteuttamaan haavettani, enkä osaa soittaa tai laulaa. Minähän haluaisin tietenkin olla laulaja.  Nehän ovat niitä, joita eniten palvotaan ja kuka ei ihannoinnista pitäisi...Kohta kai muuten uskottavan runoilijan ikäkin lipuu ohi.

Sitten on vielä bändäritkin. Olen aina ihmetellyt näiden bändäreiden motivaatiota touhuunsa. Mitä iloa saa jokaisen rokkarin kanssa makaamisesta, kun tietää, etteivät nämä välitä heistä pätkääkään. Itse en ainakaan oikein voisi kunnioittaa ihmistä, joka suostuisi sänkyyn heti tuosta vain.  Rokkareiden taustat ovat monesti vielä aika rikkinäiset, ei ole oikeaa ihmissuhdetta ja välit verisukulaisiinkin ovat olemattomat, sitten vielä kaikki kusettajat jokapuolella. Ei ihme, jos sitä lähtö tulee...

PS. Tänään sain töissä oikean oppitunnin muuten siitä, miten ennakkoluulot jostain kansasta muuttuvat livenä. Olen aina pitänyt kiinalaisia pedantteina ja hiljaisina. Mitä vielä. Kiinalaisdelegaatio pulputti kuin papupata ja halusivat ex-tempore lähteä vielä terveysasemalle ja sielläkin ryntäilivät suuntaan ja toiseen, eikä missään maolaisessa muodostelmassa. Siinä meni suomalaisen konseptit sekaisin. Ihmetys oli terveysasemalla suuri, kun sisään pongahtaa parisenkymmentä kiinalaista kameroineen. Onneksi en itse joutunut hirveästi puhumaan. Terveysalan sanasto kun on jo suomeksi vaikeaa, puhumattakaan tönkköenglannilla...

Flunssakin jatkuu sitkeänä. Joku korkeampi voima kai kosti, kun morkkasin blogissani, että tietyssä iässä valitellaan vain kremppoja. Tai sitten äkisti aloitettu liikunta oli kropalleni liikaa. Ei muuten ole mitään säälittävämpää maailmassa kuin flunssainen tupakoitsija. Kiroan sitä päivää kun jäin ko. aineeseen koukkuun. Kerran pääsin eroon, mutta mistä löytäisin voimaa uuteen yritykseen...


tiistai 4. syyskuuta 2007

Sosiaalityö ulos kaapista



Tänään olin Sosiaalialan viestintäseminaarissa. Aluksi ajattelin, että jaahas, taas yksi seminaari, missä voi haaveilla omiaan ja piirrellä hymiöitä paperinsivuun. Mutta erehdyinpä, oli itse asiassa tosi mielenkiintoista. Joku saattaa ajatella, että juu, nyt se sosiaalitantta rupeaa taas kirjoittamaan maailman epäoikeudenmukaisuudesta.

Mutta enpä tällä kertaa, ennemminkin kritiikinsäilä kohdistuu sosiaalialaan itseensä. Koska sosiaalipuolellakin pitäisi viestintäpuolella mennä peilin eteen. Tosin samalla tavalla pitäisi mennä terveydenhuollossakin.

Seminaarissa esiteltiin juuri julkaistua tutkimusta sosiaalialan mielikuvasta toimittajien ja esim. tavallisten ihmisten silmissä. Kaikki pitivät sosiaalityötä tarpeellisena, mutta varsinkaan tavikset eivät tuntuneet tietävän, mitä sosiaalityö on. En tuomitse, itsellänikin meni siihen puoli vuotta sosiaali- ja terveysalan tiedottajanakin. Moni ei esimerkiksi miellä päivähoitoa sosiaalityöksi. Tosin päivähoitohan haluaa kunnassa kuin kunnassa epätoivoisesti nimenomaan imagon takia. Ja Kela sekoitettiin ihmisten mielissä kunnan tarjoamiin sosiaalipalveluihin. Sen voin tosin sanoa kokemuksesta, että sellaista asiaa ei tunnu ihmisten mielestä olevan, mihin kaupunki ei olisi syyllinen. Kelankin tekosiin.

Toimittajat pitivät sosiaalialan tiedottamista salamyhkäisenä ja se on kyllä osin tottakin. Sosiaalialalla mennään mielellään suojaan lakien taakse ja kasvoja julkisuuteen (edes oikein johtajatasolla) ei haluta antaa. Kuntien sosiaalityönkin maine nousisi hetkessä, jos niillä olisi samanlainen puolestajapuhuja julkisuudessa kuin esimerkiksi sosiaalialan järjestöillä on, kuten vaikka Pirkko Lahti.

Sosiaalityö on mielellään bunkkereissaan ja leimaa kaikki toimittajat kohua hakeviksi kiusallisiksi pakkopulliksi, eikä yritetäkään hakea yhteistä säveltä. Toimittajat puolestaan eivät ehdi/halua perehtyä sosiaalityöhön syvemmin, siinä sitä sitten on se ikuinen vastakkainasettelu, mitä itsekin työssään joutuu seuraamaan. Ja kohujuttuja sosiaalipuolen asioista on toki aina helppo tehdä. Harvalla päivittäismedialla on aikaa taustoittaa juttuja, tiedän että siellä toimittajat ovat aika kovilla, kun uutisia täytyy saada ja deadlinet paukkuvat päälle. Sosiaalityön olisikin imagonrakennuksessa tukeuduttava aikakausilehtiin, jotka kuulemma mielellään kirjoittaisivat enemmänkin sosiaalityöstä ja joilla on aikaa perehtyä asioihin syvällisemminkin.

Tiettyä ristiriitaa myös kirjoittelussa on. Tärkeimmiksi koettiin lasten ja lapsiperheiden palvelut, mutta mediassa eniten huomiota saa ainakin tällä hetkellä vanhusten palvelut.  Ihmisillä oli myös mielenkiintoinen tapa suhtautua sosiaalipalveluihin. Jokainen piti niitä tärkeinä, mutta kukaan ei uskonut niitä itse tarvitsevansa. Ja ihminenhän haluaa aina marginalisoida asioita. Siten että en minä, mutta ne muut. Sinänsä loogista, mutta johtunee siitä, että ihmiset ei tiedä edes, mitkä kaikki on sosiaalipalvelua kuten edellä kirjoitin. Moni mieltää pelkän toimeentulotuen tai syrjäytyneiden vain käyttävän vain sosiaalipalveluita.

Sosiaalialan kielessäkin olisi petraamista. On sinänsä uskomatonta, että sosiaaliala käyttää niin tylyä ja vieraannuttavaa kieltä, vaikka kyseessä pitäisi olla ihmisläheinen ala, jos mikä. Puhutaan asiakaslähtöisyydestä, vaikka pitäisi puhua ihmisläheisyydestä. Sillä sitä mainetta kohotettaisiin, jos millä. Mutta vaikealla kielellä saadaan kai itsensä ikäänkuin luotaannutettua ihmisistä.

En tiedä, johtuisiko siitä, että on käyty liian hienoja kouluja, ettei osata enää ihmisten kielellä kirjoittaa. Asiantuntijatekstin oletetaankin olevan vaikeaa, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Tosin myönnän itsekin lähettäneeni kapulakielisiä tiedotteita väsyneenä ja kiireisenä, tai jos olen kyllästynyt vääntämään kättä suomennusasusta. Sitäkin joutuu tekemään. Jonkin väitöskirjan mukaan jopa sanomalehtien kieli on etääntymässä läheisyydestä. Itse en välttämättä kyllä allekirjoittaisi tuota väitettä.

Sosiaalityöntekijöiden ammattijärjestö Talentia kampanjoi uudenlaisen kuvan luomiseksi sosiaalityöhön. Saman kuin saisi kuntien sosiaalityöhönkin. Aika monia esteitä on vain ylitettävänä, voin kokemuksesta sanoa. Sosiaalialan viestintää tekisi mielellään (samoin kuin terveyspuolen) enemmän ihmisläheisesti. Joskus sitä tuntuu vain huutavan yksin metsään, kun halutaan pitää kynsin hampain kiinni totutusta.


sunnuntai 2. syyskuuta 2007

Vaikuttavimmat elokuvat puntarissa



Yleteemalta alkaa tänään sarja Aki Kaurismäen valitsemista kymmenestä parhaasta elokuvasta mielestään. Koska mielessäni ei pyöri tällä hetkellä mitään korkealentoista, pikemminkin matalalentoa, ajattelin itsekin laittaa blogiini omasta mielestäni kymmenen parasta elokuvaa ylös. Tai pitäisikö sanoa kymmenen vaikuttavinta, kun vaikea on laittaa paremmuusjärjestykseen taidetta. Eivät varmaan tule yllätyksenä ainakaan blogiani kauemmin lukeneille.

1. Full Metal Jacket. Stanley Kubrickin ohjaama. Oikeastaan voisi kaikki Kubrickin elokuvat nimetä. Valinta vaikea, Barry Lyndon voisi olla yhtä hyvin. Jacket on ehkä paras koskaan tehty sotaelokuva, jossa näytetään myös koulutusajan julmuudet.

2. Kummisetä I ja II. Ford Coppolan ohjaamia. Ei tarvitse hirveästi selitellä, yksinkertaisesti täydellisesti tehtyä elokuvaa nappiin osuneinen näyttelijäsuorituksineen.Coppolalta ei muuta hyvää sen koommin ole tullutkaan Ilmestyskirjaa lukuun ottamatta.

3. Kuin Raivo Härkä. Martin Scorsesen ohjaama. Jälleen mahtavaa draamaa siitä kuinka ihminen muuttuu olosuhteissa, joita ei kateeksi käy. Nyrkkeilyelokuvien paras. Nyrkkeily sopii jotenkin hyvin draamaan, ehkä siksi että siinä taistellaan niin paljosta.

4. Citizen Kane. Lapsinero Orson Wellesin ohjaus. Jälleen mahtava kuvaus valtaansa tuhoutuvasta miehestä, joka huomaa eläneensä lopussa vailla rakkautta. Tarina elokuvan takana melkein yhtä hyvä kuin itse elokuva.

5. Tuulen viemää. Merkittiin Victor Flemingin ohjaukseksi. Ehkä elämää suurempien tarinoiden parhaimmasta päästä. Mielenkiintoisena yksityiskohtana paljon brittinäyttelijöitä. Hollywood ei kai pitänyt omiaan tarpeeksi aristokraattisena.

6. Emily on poissa. Sean Pennin ohjaus. Jack Nicholson suorastaan maaginen katkeroituneena kostonhimoisena miehenä.

7. Pojat. Ohjaus Mikko Niskanen. Vesku Loirin ja Matti Pellonpäänkin ensimmäinen elokuvarooli. Niskaselta olisi voinut valita monta muutakin elokuvaa.

8. Jättiläinen. Ohjaus George Stevens. Vanhan Hollywoodin viimeisiä henkäyksiä.

9. Kuolemaantuomittu. Ohjaus Tim Robbins. Loistavat pääroolit Susan Sarandonilta ja eritoten Sean Penniltä. Sovitusta kuoleman kolkuttaessa ovelle. Harvinaisen kantaa ottava viime vuosikymmenien Hollywood-elokuvaksi. Jos siellä nyt koskaan on kantaa uskallettu ottaa.

10. Syntynyt 4. heinäkuuta. Oliver Stonen ohjaus. Viime aikoina epätasaisen Stonen kultakauden helmi haavoittuneesta Vietnam-veteraanista, josta kasvaa sodanvastustaja. Tom Cruisen elämän paras rooli.

Siinä siis niitä. Paljon muitakin hyviä ja tietenkin komedioista voisi tehdä oman listansa jollain toisella kerralla. Sitten vähän hajahuomioita. Huomenna sitä täytyy kai taas töihin raahautua, kun kuntokin paranee, vaikka nenä vuotaa. Pitäisi ruveta järjestelemään kiinalaisdelegaation vierailua. Globalisaatio on Vantaallakin, kun Kauko-idässäkin ollaan meistä kiinnostuneita.

Julkaisisivat muuten jo sen Stasi-listansa, en jaksa kuunnella enää jankkaamista siitä typerästä listasta. Jokainen muutenkin tietää 70-luvun junioripoliitikkojen aikanaan niissä hommissa ryvettyneen tavalla tai toisella.

Eilen tuli mielenkiintoinen dokkari Nirvanan edesmenneestä Kurt Cobainista. Sitä saa toisaalta olla tyytyväinen, ettei ole saanut mainetta ja kunnia nuorena. Elämäntarkoitusta epätoivoisesti etsivälle edes supertähteys ei tuonut helpotusta.


Tänään tulee televisiosta muuten Jimtv:ltä dokkari Gonzo-journalismin isästä Hunter S.Thompsonista. Täytyy varmaan katsoa, että miten sitä itsestäänkin voi tehdä ilmiön. Lähipäivinä on kirjoitettu paljon Thompsonin suomalaisesta vastineesta Hymy-lehden reportterista Veikko Ennalasta, jonka jutut tuntuvat kieltämättä rohkealta nykymittakaavallakin. Kuka siis väittää, että iltapäivälehdistö ja seiskat kirjoittaa rohkeammin kuin ennen. Höpön löpön. Pitäisi kai meidän ottaa Veikosta oppia. Itse olen aivan liian kiltti ja empaattinen kyllä kirjoittamaan kohujournalismia. Tai mistä sitä tietää, jos mahdollisuuden saisi...

lauantai 1. syyskuuta 2007

Paritusta teeveessä ja hieromoissa



Tänään sitä on kuumeessa ja flunssassa lähinnä sohvalla tullut maattua katsellen televisiota. Jos jotain positiivista syysflunssista hakee, niin saa hyvällä omalla tunnolla maata kotosalla. Olen kai niin tunnollinen työntekijä, että sairastan viikonloppuna. Todellisuudessa johtunee vain siitä, kun antaa kropalleen luvan rentoutua viikonloppuna.

Digiaikaankin siirryttiin sitten eilen, ainakin omassa televisiossani kosiskellaan sen kunniaksi lisäkanavilla, taitavat vain pyöriä tämän päivän ilmaiseksi. Kaltaistani uutisnarkkaria tietysti CNN kiehtoisi. Mutta eiköhän nuo kanavat ala jo riittämään. Kiva nähdä pystyvätkö tv-luvan digin vuoksi lakkauttaneet elämään kauankaan ilman televisiota.

Nelonen ainakin markkinoi tehokkaasti uutta tosi-tv-sarjaansa Sinkkuäidille sulhanen. Koko asetelma on epärealistinen, toinen toistaan kauniimman sinkkuäidin kun ei luulisi olevan vaikea löytää herraseuraa. Maajussille morsian-sarjassa äijät olivat sentään tavallisen näköisiä, mutta niinhän se menee, että televisioon halutaan aina vain kauniita naisia. Olen sitä mieltä, että itse haluaisin tehtäväksi vaikka seuraavat sarjat "Maalaisgaylle sulhanen" tai vaikka "Lähiöjuopolle morsian". Noissa olisi jo tekijöille haastetta.

Kyllä näiden "paritusohjelmien" muoto on ainakin muuttunut kotikutoisesta Napakympistä, jossa aloitettiin aina lauseella "no kun työkaverit ilmoittivat".

Parituksesta puheen ollen, viime viikonlopun Hesarissa oli juttua thaihierontaliikkeiden antamista seksipalveluista. Olisi lapsellista edes kuvitella, että niissä hieronnan takia käydään.

Jotenkin tuntuu, että seksin ostamisen tekeminen rikolliseksi vain huonontaa seksipalveluita tarjoavien asemaa. Thai-nainenkin on aika turvaton jossain nuhruisessa kerrostalon alakerrassa sijaitsevassa hieromossa. Jos joku asia tulee rikolliseksi, niin siitä tulee helposti alamaailman hommia. Sinänsä en edes ymmärrä joidenkin intoa ostaa seksiä, mutta maailman vanhin ammatti tuskin katoaa koskaan minnekään.

Olisi mielenkiintoista tietää, onko ilotyttöjen asiakaskuntaa koskaan tutkittu. Minkälaiset tyypit ostavat seksiä ja miksi? Pääasiassa kai ihan tavalliset miehet, eivätkä mitkään limanuljaskat. Montaa miestä varmaan kiihottaa ajatus ilotytöstä ja anonyymistä rakkaudesta. Sitten onkin mukava palata vaimon viereen kotiin. Kuvottavimpia ovat ne, jotka juoksevat tyttäriensä ikäisten tyttöjen perässä. Naisten ei edes kai ole pakko ostaa seksiä, koska joku retku nyt vähintään aina jostain baarista löytyy. Eikä rattopojilla asiakkaita juuri olekaan.

Toisaalta jos joku ihminen omasta tahdostaan myy seksiä, niin ei kai sitä voi oikein kieltääkään. Siinä tapauksessahan asiakas alentaa itse itseään, jos joutuu tunnustamaan, ettei saa seksiä muuten kun ostamalla. Parittajat ja pakottaminen ovat tietenkin eri asia. Vaikeaa on sanoa ajautuvatko naiset kuitenkin maailman vanhimpaan ammattiin jonkin trauman tai muun syyn takia, vaikka vapaaehtoiseksi toimintaansa väittävätkin.

Ja vaikka ilotyttöjä halveksutaankin, niin samanlaista "huoraamista" on kyllä pikkujulkkiksienkin elämä ja jokainen meistä kai myy jossain vaiheessa periaatteitaan ja elämänuskoaankin. Prostituutio on kanssa niitä asioita, joissa mielipiteet menevät helposti överiksi joko puolesta tai vastaan. Asiallista keskustelua ei ole oikein ilmennyt. Jotenkin tuntuu, että ainakin feministit tuppaavat leimaamaan kaikki miehet otollisiksi ilotyttöjen asiakkaiksi ja naisten hyväksikäyttäjiksi. He eivät tunnu uskovan, että olemassa on erilaisiakin miehiä. Mitä he siitä ajattelisivat, jos miehetkin leimaisivat naiset tietynlaisiksi.


Gadgetissa oli virhe