torstai 30. elokuuta 2007

Kilpaillaan sairauksista



Kun tässä itsekin kärsii orastavasta syysflunssasta on hyvä pohtia sairauksia, terveyttä ja kaikkea siltä väliltä. Ko. aiheethan ovat kansan että median suosikkiaiheita, miksei siis minunkin tällä kertaa.

Terveys on siitä mielenkiintoinen asia, että se kiinnostaa kaikkia, paitsi niitä keiden sen pitäisi kiinnostaa. Ne keiden terveys oikeasti rapistuu, siitä viis mitään veisaavat. Sairauksilla pelottelu tehoaakin niihin, jotka ovat perusterveitä. Terveysvalistus on aika haastavaa tänä päivänä, kun potilaatkin kävelevät lääkärin vastaanotolle netistä tulostamansa sairausdiagnoosin kanssa ja vaativat lääkäriä olemaan kanssansa samaa mieltä. Omasta mielestäni paras keino kansanvalistukseen alkaa olla henkilökohtainen kontakti ihmisten kanssa. Menneiden päivien kansanvalistuskampanjat eivät tahdo purra niihin joihin niiden pitäisi purra.

Jos töissäkin sosiaali- ja terveysalan tiedottajana ajattelee, niin eniten palautetta kuntalaisilta tulee terveyspalveluista, sosiaalipuoli jää aina kauas päivähoitoa lukuunottamatta. Mikä sinänsä on mielenkiintoista, kun kunnissa päivähoito toimii yleensä parhaiten. Terveyspalvelut ovat yksinkertaisesti niin lähellä ihmistä ja kaikilla on kokemuksia niistä. Mutta ei ole helppoa soster-alan työntekijöilläkään. Päivystyksissä saadaan painia potilaiden kanssa ja kuunnella huorittelua ja homottelua. Päivystyksistä löytyy kansa pienoiskoossa.

Hiljattain julkaistiin muuten mielenkiintoinen tutkimus. Sen mukaan terveydenhoitohenkilökunta suhtautuu yliolkaisemmin naisten tullessa vastaanotolle. Sinänsä mielenkiintoista. Lääkäritkin kun ovat naisvaltainen ala, eivätkä usko kanssasisariensa sairauksia todeksi. Johtuisiko siitä tuokin asia, että miehet lähtevät kai vieläkin lääkäriin joko pää kainalossa tai ambulanssilla. Lääkärissähän käy paljon juttuseuraa kaipaaviakin, mutta tuskin nyt kaikki naiset sellaisiakaan ovat. Totta on ainakin se, että tietyn iän jälkeen sairaudet taitavat alkaa olla se pääasiallisin keskustelunaihe, mistä nyt kolottaa ja kuinka sekään lääkäri ei kuunnellut. Mistään suomalainen ei ole niin intohimoinen kun kiistellessään toisen kanssa kenellä kolottavimmat vaivat. Ainoastaan kilpaillaan sen lisäksi, että kummallako on ollut kovempi elämä.

Vallalla on tällä hetkellä mielenkiintoinen kansanvalistusmuoto. Nimittäin pelottelu ja uhkailu. Tupakka-askeihin ja viinipulloihin pitäisi saada groteskeja kuvia. Aivan turhaa, sillä tupakoitsijat ja juopot jos  ketkä tietävät, mitä ko. nautintoaineet heille tekevät. Pelottelu on siinä vaiheessa jo liian myöhäistä.

Erityisesti iltapäivälehdistö ja televisio ovat erikoistuneet sairauksilla ja epidemiolla herkutteluun. Kummankaan aamu-tv:n kanavia on vaikea avata, ettei siellä olisi Loka Laitisen sanoin "päivystävää dosenttia" opettamassa meitä elämään oikein ja pelottelemassa mitä kauheimmilla kohtaloilla. Kaikista ylivedetyin hysteria oli lintuinfluenssalla pelottelu. Todellinen tartuntariski oli/on Suomessa olematon, mutta otsikoita revittiin, ikään kuin taivaalta tippuisi kiinalaisia influenssakanoja. Elämmeköhän me vieläkin keski-ajan ruttoepidemioiden jälkimaininkeja kun mikä tahansa tartuntatauti saa meidät suunniltaan. Varsinkin kun suurin osa on torjuttavissa. Jotain se ainakin kertoo ihmisten tietotasosta, jos heille mitä tahansa pystytään syöttämään.

Jos jotain positiivista hakee, niin kyllä sitä kirjoitetaan oikeistakin asioista. Nimittäin ylipainosta, päihteistä ja masennuksesta, jotka oikeasti ovat suomalaisten ongelmia.

Terveydestä on tulossa myös suuri bisnes. Yksityiset terveysalan yritykset hakeutuvat pörssiin ja fuusioituvat ja pystyvät velottamaan entistä tehokkaammin resurssipulaisia kuntia. Ennustaisin, että joidenkin vuosikymmenten päästä julkinen terveydenhuolto ja yksityinen puoli kävelevät enemmän tai vähemmän rinta rinnan.

Julkisen tehtäväksi taitaa jäädä köyhien palveleminen, kun maksukykyisemmät menevät yksityiselle. Maksukykyisille/työterveyshuollon piirissä hoito lienee nopeampaa nytkin, paremmuudesta en olisi niin varma. Julkinen terveydenhuolto on hyvää, vaikka sitä haukutaankin. Ongelmana on vaihtuva henkilökunta, perinteistä lääkäri-potilas suhdetta ei oikein ehdi syntyä ja jo joissakin tapauksissa maahanmuuttajalääkäreiden osalta kielitaitokin on ongelma. Mutta suurin osa ihmisistä käy toisaalta muutoinkin harvoin lääkärissä. Hammaslääkärissä on ainakin kiva, jos siellä on vastassa tuttu ihminen.

Jotain terveysasioiden käymistilasta kertoo huuhaa-parantajien uusi esiinmarssikin. Sinänsä mielenkiintoista, kun länsimainen lääketiede on kohta nujertanut jo syövänkin ja muut ennen varmasti tappavat taudit. Jonkinlaista uskonpuutetta tieteen edessä kai ihmisillä. Ja tietysti jos diagnoosina on kuolema, niin haluaahan sitä toivoa vielä jostain, vaikka sitä ei olisikaan.


PS. Tämän päivän Hesarissa oli juttu Jari Sarasvuosta. Huomasin, että minullahan olisi toivoa yrityskonsulttina. Sarasvuon voiman sanottiin lähtevän siitä, että tämä kertoo koettelemuksistaan, katumuksestaan yms ja pistää koko persoonansa peliin. Ainakin blogissani olen riittävästi pistänyt itseni alttiiksi. Eli ei muuta kuin konsulttifirma pystyyn...

PS.PS. Samalla kun yritän taistella flunssaa vastaan yritän myös taistella, etten katsoisi Big Brotheria. Hävinnen molemmat taistelut.


tiistai 28. elokuuta 2007

Kärsimättömyyden kauhu ja joutilaisuuden ylistys



Nyt kun ei tule mieleen mitään yhteiskunnallista epäkohtaakaan, joka herättäisi minussa intohimoja, täytyy kirjoittaa toisesta lempiaiheestani eli ihmisenä olosta. Nykyisin aina puhutaan, että ihmiset ovat levottomia ja kärsimättömiä, eivät jaksa keskittyä mihinkään. Vaativat kaiken ja heti. Elämme muka pikakelausaikoja. Totta se onkin tietävät kaikki ihmisten kanssa työtä tekevät. Mutta kyllä kärsimättömyys taitaa olla vähän luonnekysymyskin.

Vaikka toisaalta olen äärimmäisen sitkeä pyrkimyksissäni kun haluan jotain, olen myös aika kärsimätön tyyppi. Kaupassa ärsyttävät kassalla jaarittelijat ja mitään ei oikein malttaisi odottaa. Kaiken pitäisi tapahtua niin kuin haluan tai oikeastaan niin kuin olen suunnitellut, mutta eihän elämä niin mene koskaan. Siinä mielessä olen ollut tyypillinen vauhko kaupunkilainen.

Olen varmaan pilannut kärsimättömyydellä ihmissuhteita ja loukannut ehkä vähemmän läheisempiä ihmisiä, jotka ovat luulleet etten jaksaisi kuunnella. Siitä ei ole ollut kyse. Haluan vain päästä maaliin pian. Olisi kai pitänyt ruveta sadan metrin juoksijaksi. Kärsimättömyyden piirteen tiedostan ja haluaisin sen itsessäni muuttaa. Ja olen tehnytkin sitä hammasta purren ja laskien kymmeneen. Ja jotta kaikki menisi tarpeeksi monimutkaiseksi, niin tärkeitä/vaikeita päätöksiä on ollut vaikea tehdä. Ja uuteen on ollut vaikea kerätä rohkeutta hypätä. Eli suomeksi sanottuna sitä on ollut pelkuri.

Tai sitten pitäisi hakea joku ADHD-diagnoosi, niin voisi vedota siihen, että älä nyt pahastu jos olen kärsimätön, tämähän on sairautta. Nykyisinhän kaikille ei halutuille luonteenpiirteille haetaan melkein joku lääketieteellinen syy, kukaan kun ei taida enää haluta mennä itseensä, tutkia tekosiaan ja vieläpä pyytää anteeksi. En tietenkään halua vähätellä kenenkään sairauksia, ei kenenkään pidä väärin ymmärtää. Lähinnä ajoin takaa kaiken selittämistä sairaudella tai tieteellä.


Melkein kaikki valittavat kiirettä. Osa myöntää olevansa huono organisaattori ja osa sanoo, ettei osaa kieltäytyä mistään. Itse tunnustan olevani molempia osin. Minulla "oikea tehokkuus" edellyttää, että olen kiinnostunut asiasta. Loput hoidan nopeasti tappavan rutiinin tuoman kokemuksen voimin. Nopeus on yhteiskuntamme hyve, mitä jo kouluaikoina suositaan. Joskus kouluaikoina melkein kilpailtiin kuka saa kokeet nopeiten valmiiksi. Se joka jäi pää punaisena viimeiseksi ei tiennyt mitään ja oli vähän ressukka. Sana tehokkuus alkaa joskus väsyttää, eikö millään muulla ole enää väliä. Eikö tehostamisen rajatkin tule joskus jo vastaan.

Sanonta nopeimmat voittaa on aika totta yhteiskunnassamme. Kaikki perustuu nopeuteen, nopein voittaa lisäpalkinnot, nopein voittaa urheilukilpailut, nopein saa Hulluilta päiviltä parhaimmat alekledjut. Sitten kun nopeuteen yhdistää rohkeuden, onkin valmiina aikamme voittajatyyppi, uusi Nalle Wahlroos kuninkaallisine kavereineen.

Itse haluaisin löytää itsestäni sen rauhasta ja verkkaisuudesta nauttijan. Osittain olen jo onnistunut, mutta en ole valmis. Jo lomaillessa ajattelee, että hitto tämä on väärin. Minullahan ei ole mitään kiirettä, enhän minä nyt voi kotona kirjaakaan lukea. Siinä vaiheessa suututtaa kun on joskus laskenut kiireen kulttuurin joskus sieluunsa. Paikallaan kun ei saisi istua, ettei turhaudu. Ei sitä kiireen ylistystä voi estääkään kai jos työelämässä on ylipäätään. Sitten taas pahimmassa kiireessä toivoo, että voi voi, olisipa nyt edes vähän hiljaisempaa. Ihminen on omituinen olento. Tai ainakin minä olen. Mutta en tiedä oliko sitä "ennen vanhaan" sen kiirettömämpää, vaikka sitä toitotetaankin. Aika raakaa työntekoa elämä taisi olla alusta loppuun.

Nythän on noussut julkisuuteenkin joutilaisuuden lähettiläitä. Ainakin tämä joku britti, joka kirjoitti siitä oikein kirjankin. Hän heittäytyi työelämästä pois omasta tahdostaan. Tosin sieltä kyllä pääsee pois tahtomattaankin ja sukupolvityöttömyyden riivaamassa Englannissa sille on katettakin. Työttömyyden kaltainen joutilaisuus ei tee kenellekään hyvää. Joutilaisuudessakin täytyy olla jokin tavoite. Jos ihmisellä ei ole tavoitetta, niin eihän sillä ole suuntaakaan. Ja jos ei ole suuntaa, ei ole oikeastaan mitään. En ainakaan itse muistele kaiholla niitä aikoja kun olin eksyksissä elämässäni. No, toisaalta ihminen on aina vähän eksyksissä, omaa itseään ei voi täysin löytää, vaikka miten yrittäisi. Hyvä niin, olisi se aika tylsääkin.


PS. Eksyksissä olosta puheen ollen. Jo jonkin aikaa olen nähnyt useana yönä unia, joissa olen eksyksissä tai pakenen jotain ja kaikkea muuta vastaavaa ei niin ihanaa. Näissä unissa juttelin myös melkein kaikkien elämässäni olleiden tärkeiden ja vähemmän tärkeiden ihmisten kanssa melkein kaiken maailman asioista. Nyt nuo unet ovat loppuneet yhtä nopeasti kun alkoivatkin. Alitajuntani on tainnut päästä sopuun tietoisuuteni kanssa. Tai käsittelin ne asiat, mitkä olisi pitänyt kauan sitten käsitellä, joita en silloin uskaltanut tai halunnut kohdata. Ehkä unissani annoin anteeksi itselleni ja muille.

Laivani lipuu hyvin kai kohta satamaan turvallisesti. 


sunnuntai 26. elokuuta 2007

Toinen elämä tarjolla


Huomasin, että toinen elämäkin on nyt mahdollista. Netistä löytyy Second Life-sivusto, missä voi luoda itselleen toisen elämän. Ostaa itselleen talo, kalustaa se ja shoppailla ihan niin kuin tavallisessakin elämässä.

Toinen elämähän on aina ollut ihmisten toiveena. Ainahan sanotaan vaikka avioeron tai työpaikanvaihdon jälkeen, että siinä entisessä elämässäni. Itse en välttämättä halua hirveästi kieltää menneisyyttäkään. Sitä on huomannut elämässään, että minkä on taakseen jättänyt, on edestään löytänyt. Elämästä jää aina taisteluarpia, mutta ajan kuluessa nekin muuttuvat kauniiksi.

Kieltämättä toisaalta olisi joskus kiehtova ajatus ulkoistaa elämänsä. Jotenkin ei vain hirveästi kiehdo elää verkossa toista elämää. Ei tietysti tavallinen elämäkään aina niin kiehtova, seikkailuja täynnä oleva paikka ole, mutta on se sentään aito elämä.

Second Lifen on tavisten lisäksi ottanut omakseen yritykset. Siellä ne kuulemma voivat puffata uusia tuotteitaan erinomaisesti. Mainonta on muutenkin muuttunut aika mielenkiintoiseksi ja aggressiiviseksi. Kadulla käveleminen kaupungeissa on muuttunut eräänlaiseksi selvitymiseksi järjestöjen varainhankkijoiden kurimuksessa. Siihen päälle sitten vielä Hare Krisnat sun muut. Uskoaan markkinoivista onkin kaikkein vaikeinta päästä eroon.

No, joka tapauksessa nyt ei voi aina enää luottaa ystävinsäkään. Joku heistäkin saattaa olla jonkun yrityksen "sissimarkkinoija". En tiedä, rupeaako homma menemään jo liian pitkälle. Kyllä ihmisillä pitäisi sen verran arvostelukykyä olla, että osaavat ihan itse ostopäätöksensä tehdä. Markkinointia on kai vaikea enää kohta erottaa journalismistakaan. Muistettahan varmaan viime viikkojen kohun Vanhasen laihtumisesta Coca-Cola Zerolla. Omasta mielestäni ko. juoma on kyllä aika mautonta, joten minusta ei tämä maailman arvostetuin brändi saa markkinamiestä itselleen. Ehkä moinen kohu juomasta voidaan vielä laittaa hiljaisen kesäajan uutistuotannon piikkiin.

Taiteiden yössä oli ihan mukavaa. Suomalaiset jotenkin heräävät eroon poikkeuspäivinä. Porukkaa oli pilvin pimein liikkeellä. Ai niin, minustakin tulee diktaattori :) Vartti-lehti pyysi minua haastattelusarjaan Päivä Vantaan valtiaana. Eli minun pitäisi nyt miettiä, mitä tekisin, jos hallitsisin päivän Vantaata.

Mutta nyt täytyy lopetella ja alkaa kirjoittamaan juttua. Paluu arkeen juhlien jälkeen siis. Eilen ei hirveästi untakaan tarvinnut odotella, sen verran väsynyt olo oli. Kaivoin pitkästä aikaa esiin levyhyllystä Nick Caven levyn. Olin jo ehtinyt unohtaakin, kuinka hyviä Caven balladit varsinkin ovat. Tällaiseen kaltaiseeni elämän romantikkoon surulliset laulut kaipauksesta, etsimisestä ja täyttymyksestä uppoavat aina
.


keskiviikko 22. elokuuta 2007

Hellyytemme kohteet



Viime viikonlopulla tuli telkkarista ohjelma tokiolaisten koirainnostuksesta. Katselin suu auki, minkälainen bisnes haukkujen ympärille oli luotu. Oli kauneushoitolaa, koirakotia ja kaiken huipuksi vietettiin koirien häät. Koirat eivät tietenkään tajunneet menosta tuon taivaallista, mutta kukkapuskakin heitettiin lopuksi ihan niin kuin ihmisten häissä. Japanilaiset ovat omituista sakkia, sen tietävät jo kaikki, mutta ei kai vastaava touhu taida olla kaukana muissakaan länsimaissa. Mikäli lemmikkeihin liittyvää teollisuuden mainontaa on seurannut.

Ennenhän ihmisten ja kotieläinten suhde oli paljon simppelimpi. Ihminen halusi vain hyötyä eläimistä ja vain varakkailla oli varaa pitää lemmikkejä. Tosin silloin ei pidetty ihmisiäkään elossa ilman hyötynäkökohtaa. Nyt lemmikit lienevät inhimillistyneet jo puoli-ihmiseksi, vaikka eläiminä pysyvätkin.

Joskus tuntuu, että kohdeltaisiinpa meitä ihmisiäkin yhtä hyvin kuin lemmikkejä. Jos kaikki se rakkaus mikä annetaan lemmikeille annettaisiin toisille ihmisille. Jokainen meistä voisi hommata vaikka  "lemmikkimummon tai papan". Leikki leikkinä. Tietenkin lemmikkejä rakastetaan siksi, että niiltä saadaan pyyteetöntä rakkautta. Se kun onnistuu vain vaikeasti toiselta ihmiseltä. Koira on myös kumppani, joka ei hylkää ja joka innostuu joka kerta yhtä paljon sydämen valittunsa nähdessään.

Mutta mitä ihmeen tyydytystä voi saada jonkun Leguaanin pitämisestä? Tai jonkun muun olennon, jolla ei näytä olevan minkäänlaista älyllistä elämää.

Edellä mainituista syistä olen itsekin harkinnut joskus koiran tai kissan hankkimista. Sitten olen pohtinut, että olen aina pois päivät ja joskus illatkin. Ei olisi lemmikillä oikein kivaa yksinkään olla. Tietysti vaikea on etukäteen sanoa miten sitä muuttuisi ihmisenä, jos omistaisi vaikkapa koiran. Tulisiko sitä vähemmän särmikkäämmäksi, kun tietäisi, että töiden jälkeenkin ainakin yksi olisi kiinnostunut elämästäni ja odottaisi.  Toisaaltahan koira taitaa olla myös lapsettomien lapsen korvike. Ainakin mitä olen koiran omistajia sivusta kuunnellut. Eikä siinä mitään pahaa toisaalta ole. Kissa olisi taas haastavampi tapaus, sitä kun ei voi hallita. Mutta toisaalta se on vähemmän vaatelias kuin koira.

Nykyisinhän koirat käyvät vanhainkodissa ja muissa laitoksissa terapoimassa asukkeja. Ja kuulemma ilmeisen hyvin tuloksin. Itseensäsulkeutuneet ja vihaisetkin asukkaat avautuvat karvakorvien edessä. Niin kai se on, kilteistä koirista ei voi olla kukaan pitämättä. Toista ovat nämä kouluttamattomat koirat, jotka terrorisoivat kera omistajiensa kanssaihmisiä.

Yleensä koirat ja kissat ovat tykänneet minusta jostain kumman syystä, vaikken yleensä niihin kontaktia ensi töikseni hae. Varsinkin kissat ovat jaloissa kehräämässä tai tunkevat viereen nukkumaan. Epäilen syyksi juuri passiivisuuttani, en yleensä hyökkää heti silittämään ja paijaamaan. Kai niilläkin on sama homma kun rakkausasioissa on, vaikeasti tavoiteltava on aina haastavampi valloitettava.


tiistai 21. elokuuta 2007

Toimeentuloloukussa elävät nuoret



Tänään laitoin töissä maailmalle tiedotteen nuorten toimeentulotuen saajien taustoista täällä Vantaalla. Mielenkiinnolla odotan, kiinnostuuko media asiasta ilmiönä, vai käytetäänkö hengentuotettani vain julkisena lyömäaseena kotikaupunkiani kohtaan. No, niinhän se menee, että good news is no news.

Lyhyesti referoituna tutkimus paljasti, että nuoret toimeentulotuen nauttijat eivät olekaan enimmäkseen työtä vieroksuvia elämäntapaintiaaneja. Tutkimus osoitti myös, että toimeentulotuki ei periydykään sukupolvelle yhtä yleisesti kuin on luultu.

Pääkaupunkiseudulla eläminen on yksinkertaisesti niin kallista, että opiskelijanuoret joutuvat hakemaan toimeentulotukea. Samoin jopa työssäkäyvät nuoret. Tässä yhteiskunnassa on pahasti jotain vialla, jos työstä maksetaan sellaista palkkaa, ettei sillä elä. Varsinkin kun tietää vuokrat pk-seudulla. Jos kohta vuokrakämppääkään kohta saa, kun nekin myydään tämän päivän Hesarin mukaan omistusasuntomarkkinoille. Kaikilla nuorilla ei ole isää ja äitiä auttamassa varsinkin jos on sattunut syntymään vielä lastensuojeluperheeseen.

Tavallinen kansa seuraa usein mustasukkaisena toimeentulotuella eläjiä. Ei sillä kukaan herroiksi elä, vaikka kuuluisikin näihin elämäntapaintiaaneihin. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi ollaan köyhien tai muuten ongelmaisten kimpussa. On tietysti eri asia, kuuluuko yhteiskunnan rahoittaa elämäntapaintiaanien vaihtoehtoelämää. Monesti ne nuoret, jotka juuttuvat toimeentulotuella elämään pidemmäksi aikaa, ovat monella tavoin hyvin ongelmaisia. Peruskoulukin on saattanut jäädä kesken, on päihde- ja mielenterveysongelmia. He tarvitsisivat itselleen melkein opastajan elämään, siinä ei pelkkä tuen lakkauttaminen riitä. Jotenkin tuntuu ihmeelliseltä, että ongelmat on laskettu näinkin pitkälle, ettei kukaan ole puuttunut nuoren elämään millään tavoin.

Tämän kansakunnan kohtalonkysymyksiä alkaa olla, miten työttömien kova ydin saadaan työllistettyä. Siis he, jotka eivät normaalityössä pysty olemaan. Valtion päätös lakkauttaa työmarkkinatuki koulutuksesta tai työstä kaatuvat kuntien niskaan. Sosiaalisia yrityksiähän on tarjottu ratkaisuksi. Eivät ole vain oikein ottaneet tuulta alleen.

Itsekin olen ollut nuori toimeentulotukiasiakas joskus elämäni aallonpohjavuosina noin parikymppisenä jonkin aikaa. Olen elävä esimerkki siitä, että elämässä voi pärjätä kohtuullisesti, vaikka lähtökohdat eivät olisi mitä parhaimmat ja suunta eksyksissä. Ruusuilla tanssimista ei elämäni ole aina ollut. Minulla tosin oli hitunen onnea mukana. Sitähän ei kaikilla ole. Töissä minun on ollut helppo samaistua ihmiskohtaloihin, koska tiedän mitä sellainenkin ihminen ajattelee, joka ei ole aina päässyt helpolla elämässään. Puhun jollain tavalla samaa kieltä. Varmaan paremmin kuin jotkut sossutkaan.

Nuoret tarvitsevat nykyisin kovasti tukea ja apua. Aika on sen verran kova ja armoton menestymisen ja oravanpyörän vaateineen. Kaikilla ei ole opastajaa ja tukijaa. On hyvä myös muistaa, että osalla nuorista menee vallan hyvin. Kahtiajakautuminen vain syvenee. Sitä ei voi olla ainakaan minun työssäni huomaamatta.

PS. Lakisääteisenä haaveiluhetkenäni töissä huomasin ikkunasta, että ainakin joillakin ihmisillä riittää sydäntä laitapuolen kulkijoitakin kohtaan. Mansikoiden torimyyjä nimittäin kiikutti päivän myymättä jääneet mansikat torin laidalle istuneille pultsareille. Kiitollisena miehet mansikoiden kimppuun kävivät ja laittoivat vielä muovikassiinkin.

Hieno ele hienolta ihmiseltä, kuka ikinä hän olikin.


sunnuntai 19. elokuuta 2007

Puolustusministeriökin huomasi simputuksen



Puolustusministeriö heräsi tällä viikolla huomaamaan, että armeijassa on simputusta. Se pitäisi kuulemma kitkeä. Hieno huomio melkein 80 vuoden jälkeen. Itse palvelin eräässä itäsuomalaisessa varuskunnassa panssarintorjuntakomppaniassa 90-luvun puolivälin jälkeen ja voin sanoa, että kyllä simputusta riitti.

Simputus Suomen armeijassa ei ole kuitenkaan samanlaista kuin Venäjän armeijassa, vaan lähinnä kiusantekoa ja nöyryyttämistä. Omat kokemukset oli lähinnä sitä kyykyttämistä, asennossa seisomista tarpeettoman kauan. Tai sitten tehtiin sotilaskotiin pääsystä 10 minuutin episodi kysymällä sotilasarvoja, joita ei ole olemassakaan. Simputus keskittyi lähinnä alokaskauteen. Sehän se perinne onkin, simputus perustuu pitkälti koston perinteeseen. Laitetaan kiertämään se, mitä itse on saatu kestää. Koko armeijahan on pitkälti vitutuksen sietokyvyn kestokoulua. Testataan, kuinka paljon ihminen voi ottaa vastaan, menettäen samalla oman itsenäisyytensä. Kukaan järkevä ihminen ei vielä 90-luvun puolivälissä olisi mennyt simputuksesta eteenpäin hirveästi itkemään. Jollain tapaa se olisi kuitenkin kostettu.

Simputusta on vaikea määritellä. Siinä missä joku ottaa jonkun hauskana leikkinä voi toinen romahtaa henkisesti kokonaan. Yleensähän simputuksesta ovat syytettynä varusmiesjohtajat. Ja totta on, että heiltä se enin paska niskaan tulikin. On vastenmielestä, kun joku itseään tyhmempi juntti käyttää valtaansa parilla natsalla hyväkseen. Simputuksen osasivat myös kantahenkilökunta. Osa heistä oli suorastaan epätasapainoisia, enkä usko, että tänä päivänä enää pääsisivät kouluttamaankaan varusmiehiä. Varusmiehet kiusasivat myös toisiaan. Itse sain ihme kyllä olla aika rauhassa. Mutta joitakin peräkammarinpoikia kiusattiin aika julmasti. Tai muuten poikkeavia, tietenkin kaikista heikoimpia joko fyysisesti tai henkisesti. Välillä sitä pelotti ampumaradalla, että jos joku heistä kilahtaa lopullisesti. Yleensä kiusatuksi joutunut eristettiin ja hänelle ei oikeastaan puhunut niin kuin ihmiselle puhutaan. Pahaa teki sitä touhua katsoa.

Sinänsähän simputuskin johtuu ihmisen tarpeesta alistaa ja näyttää asemansa. Armeijan kaltaisessa miesten kansoittamassa paikassa se tietenkin korostuu, kun miehille nyt ainakin perinteisesti valta ja asema on tärkeää. Eläimethän eivät kiusaa siksi, että saisivat siitä nautintoa. Koirat rähisevät hetken keskenään ja tietävät sitten paikkansa laumassa. Ihmiset kiusaavat toisiaan lapsesta kuolemaan saakka. Siis jotkut ihmiset, eivät onneksi kaikki.

Eniten minua ärsyttää, kun asevelvollisuuden koetaan olevan sitä ainoaa oikeaa isänmaallisuutta. Itsestäni viimeistään armeija teki jonkin sortin pasifistin. En ole kuitenkaan mikään aseistakieltäytyjä, vaikka arvostan heidänkin rohkeutta oman arvomaailmansa puolustajana. Arvostan myös veteraaneja ja jos minusta sodan syttyessä jotain iloa tykinruokana on, olen valmis puolustamaan maata aseenkin kanssa. Sitäpaitsi veteraanit ovat useimmiten suurimpia pasifisteja sodan nähneenä. Näin esimerkiksi Vietnam-veteraanit.

Mutta asevelvollisuusarmeijalle en löydä mitään syytä. Jokaisen täytyy ainakin rauhan aikana saada valita, tarttuuko aseeseen vai ei.  En  elä siinä suhteessa  unelmamaailmassa, että sanoisin, ettei armeijoita tarvita. Kyllä niitä tarvitaan, ikävä kyllä elämme vain sellaisessa maailmassa. Ja jos jokin turha sota maailmalla saadaan loppumaan armeijoiden avulla, ovat ne siinä suhteessa paikkansa ansainneet.

perjantai 17. elokuuta 2007

Postia kustantajalta



Joskus aikanaan kerroin lähettäneeni kustantajille runojani. En edes itse täysin kuvitellut, että ne läpäisisivät marginaalista julkaisukynnystä ainakaan eka kerralla. Sen taitavat joka tapauksessa eka kerralla ylittää vain superlahjakkuudet tai jo valmiiksi kuuluisat. Halusin kuitenkin kokeilla onneani tälläkin saralla. Lähetin runojani kolmelle kustantajalle.

Kaksi on tullut bumerangina takaisin ja kolmas kai lojuu jossain hyllyssä tai roskiksessa. Isompi kustantamo vastasi vain lyhyesti "Ei sovi kustannusohjelmaamme". Suomen kielellä se kai tarkoittaa, että ei lähelläkään, unohda hyvä mies tuo puuhastelusi. Pienempi kustantamo vastasi "Tekstisi sisältää mielenkiintoisia aineksia. Valitettavasti julkaisemme vuodessa niin vähän runoteoksia, ettemme voi ottaa kaikkia mielenkiintoisiakaan tekstejä kustannusohjelmaamme". Joko he näkivät minussa jotain ainesta tai sitten heillä on vain ystävällisemmät kustannustoimittajat. Haluaisin tietenkin uskoa ensimmäiseen vaihtoehtoon.

No, kokeiltu on nyt tämäkin homma. Yhä vakavammin ajattelen omakustanteen julkaisemista. Sitä ennen täytyy vielä hioa tekstejä. Onhan moni isompikin kirjallisuuden nimi aloittanut omakustantajana. Esimerkiksi Jim Morrison julkaisi ensimmäisen runoteoksensa omakustanteena, vaikka olisi luullut, että olisi pelkällä nimellä saanut kustantajan itselleen. Ja Bukowski odotti päälle nelikymppiseksi ennen kuin löysi tekstiensä ymmärtäjän kustantajastakin. Jotenkin tuntuu, kun lueskelee lehtien kulttuuripalstoilta runoilijoiden kirjoista otteita, niin ei se niiden teksti ole sen paljon, paljon parempaa kuin omanikaan. Ehkä heillä on jokin sitten, mitä minulla ei ole. Ainakin onnea enemmän. Tai sitten vain yksinkertaisesti lahjakkuutta.

Kirjoitin blogiini lomalta palattuani kirjoitelleeni loman aikana. Ajattelin nyt rohkaistua tuotoksiani blogiinikin laittamaan. Älkää niitä nyt ainakaan lyttyyn haukkuko, ettei itsetuntoni täysin murene... Jokainen voi pohtia, kenestä tai mistä runot kertovat... arvoituksellisuutta täytyy olla.



Sinun sanoillasi on merkitystä.
Sinun sanoissasi on kauneutta.
Minä kuulen ne tänne asti.

Minun ei onneksi tarvitse muistaa.
Vain oma nimeni.
Sekin on muutettavissa.

Lähestyn varovaisin askelin rakkautta.
Ei ole enää kävelykeppejä jäljellä.
Silti toivoisin löytäväni
sinut viereltäni.


-------------------------


Hehkuvan kuumaa tiimalasia
ei pysäytä mikään.
Ei kuolema, ei toivo.
Ei mikään merkityksellinen.
Edes tämän kerran toivoin,
että,
sanoilla ei tai jos
ostettaisiin pari lisäminuuttia
sellaisille,
joille,
valehtelu on pääasiallinen tulonlähde.


keskiviikko 15. elokuuta 2007

Tappajanaiset



Viime päivinä henkirikoksia tehneet naiset ovat olleet lähes kaikkien medioiden otsikoissa. Eikä ihme, sillä henkirikoksia tekevä nainen on aina poikkeus ja siten uutinen. Ensiksi oli tämä lapsiensa tappaja Espoossa ja nyt sitten tämä kuolemanenkeli Nokialta. Potilaitaan tappanutta hoitajaa tai lääkäriä ei kai Suomessa ole aikaisemmin ollutkaan.

Ihmisten on vaikea uskoa todeksi näitä tapauksia, joissa äiti tappaa lapsensa. Äidinhän pitäisi olla se, joka ainakin suojelee lapsiaan viimeiseen asti. Useimmiten kysymyshän taitaa olla jonkin tason synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Tässä Espoon tapauksessahan lapset eivät kai olleet ihan vauvoja enää. Syitä on haettu tekoon äitien täydellisyyden tavoittelusta ja liian kovista vaatimuksista tai vaikka mistä. Totuuden kai tietää vain tämä äiti itse.

Maahanmuuttajaäidin osa yksinhuoltajana lienee kuitenkin vielä karumpi kuin kantaväestöön kuuluvan. Yhteiskuntaa taas syytettiin siitä, ettei lastensuojelu puutu mihinkään ennen kuin on liian myöhäistä. Niin, varmaan totta osin, lastensuojelu toisaalta voi harvemmin puolustautua julkisuudessa koska heitä sitoo vaitiolovelvollisuus. Ja ainakin omassa kotikaupungissani yritetään perheitä auttaa niin hyvin, kuin pystytään.

Tämä Nokian tapaus on vieläkin poikkeuksellisempi. Hoitajia on pidetty toisista ihmisistä huolehtijoina, jos keitä. Toisaalta hoitajatkin ovat ihmisiä ja heidänkin joukkoon kuuluu erilaisia ihmisiä. Kysymys tietenkin kuuluu, miten ko. henkilö on voinut työskennellä useammassa paikassa, eikä kukaan ole huomannut mitään. Kysymyksessähän on ilmiselvästi häiriintynyt henkilö. Olisiko kyse siitä, että joudutaan kohta palkkaamaan kuka tahansa, kun yksinkertaisesti ei ole enää mistä valita. Vielä ei tiedetä, onko kyse jostain armomurhamissiota toteuttavasta henkilöstä vai mistä. Lienee paikallaan myös testata alalle hakeutuvia ihmisiä ehkä tehokkaammin psykologisilla testeillä. Tosin kai joku psykopaatti nekin aina selvittää.

Henkirikosten lisäksi naiset ovat ainakin näennäisesti aiempaa väkivaltaisia. Tämä mysteeri on taas helppo ratkaista. Naiset vain juovat enemmän ja tässä maassahan se on tarkoittanut myöskin enemmän väkivaltaa. Naisten juominen lisää myös huostaanottoja, kun jopa yksinhuoltajaäiditkin toikkaroivat humalassa tätä nykyä. Ennenhän viinan kiskominen perheessä hoitui lähinnä isien toimesta. Johtuuko naisten tekemä väkivalta myös naisten "äijistymisestä", siitä, että käyttäydytään enemmän kuin miehet. Ollaan aggressiivisempia ja päällekäyvempiä, eikä olla hiljaa sivussa, niin kuin naisen oletettiin ennen olevan.

Joskus sitä ajattelee, kun on sellaisessa työssä, missä ihmisten pahoinvointi on aina esillä, että onko tässä maailmassa enää mitään muutakaan. Onneksi on, mutta kyllä sitä kyynistymistä vastaa saa taistellakin. Sitä ymmärtää jotenkin poliiseja ja muita ammatteja, missä ihmisten pahoinvointi on aina esillä. Ihmiset tuntuvat voivan todella pahoin. Eihän sitä tarvitse kun ulos kävellä, niin joku makaa puistonpenkillä sammuneena tai höpisee itsekseen bussissa. Joku meidän järjestelmässämme vuotaa, keskitymmekö maanlaajuisesti oikeisiin asioihin. Onko oikeasti tärkeämpää voivotella viidennen ydinvoimalan rakennustöiden viivästymistä, kuin keskittyä oleellisimpaan: ihmisiin?

Jotenkin tulee vielä voimattomampi olo, kun tietää, miten paljon ihmisiä loppujen lopuksi yritetään auttaa ja miten kaikki pahoinvointi tuntuu vain lisääntyvän. Ja aina tulee näitä otsikoita murhenäytelmistä. Toinen selitys on, että asioista vain puhutaan enemmän. Ennen kaikki vaiettiin enemmän.

PS. Olen sitä mieltä, että sanomalehti- ja hupparimuotinäytökset on oikeussaleissa lopetettava. Eivätkö ihmiset uskalla vastata enää teoistaan, vaan aina peittelevät kasvojaan. Läheisiä sillä tuskin suojellaan, sillä kyllä tieto jonkun tekemästä rikoksesta leviää kyllä muutenkin. Tämäkin Nokian tappajakin tallusteli oikeussaliin vielä kesäshortseissa.

Yksi asia vielä ihmetyttää. Aina kun tappajien naapureita haastatellaan, niin naapurit sanovat, etten olisi ikinä uskonut hänestä, en voi uskoa tapahtunutta.

Olemme varmaan kadottaneet epäilyksen.


maanantai 13. elokuuta 2007

Käytösohjeita 50-luvun malliin



Sain eräältä ystävältäni synttärilahjaksi mielenkiintoisen kirjan. Olen nyt siihen perehtynyt oikein hartaudella. Kirja on vuodelta 1956 ja nimeltään Seuratavat - Jokamiehen käytösopas. Kirjan on kirjoittanut Huomioitsija. Mielenkiintoinen salahahmo tämän kirjan takana siis. Lahjan antaja kyseli minulta muuten varmuudeksi, että enhän vain loukkaantunut. En toki, ei minulla niin huumorintaju ole ja käytöstavoissa on aina tällaisella Korson-pojalla hiomisen varaa.

Pikahuomioina voisi todeta, että naisilla on kyllä ollut 50-luvulla toisaalta mukavaa. Miesten kun on pitänyt huomioida mitä moninaisemmin tavoin. Olla gentleman. Eikä siinä mitään, naisethan on ihania ja heitä on kiva nykymiehenkin huomioida kaikilla mukavilla pikku huomaavaisuuksilla. Minusta joka miehessä täytyy olla sellaista naista huomioivaa ritarillisuutta oli se sitten jonkin mielestä sovinistista tai ei. Kuten arvata saattaa, niin kirja opastaa vaimoihmisiä herransa passaamisessa. Miehelle täytyi melkein tyyny pöyhiä valmiiksi ja tietenkin olla hiljaa, mutta kaunis. Kyllä, tätä herra-ilmaisua muuten oikeasti käytettiin kirjassa. Naimattomien naisten piti taas pysyä sivussa odottaen sitä elättäjäänsä.

Mutta ei ollut meillä poikamiehilläkään helppoa 50-luvulla. Samaan hissiin ei saanut naisen kanssa kuulemma mennä, ettei tämä tuntisi oloaan ahdistuneeksi. Muutenkin meidän täytyi olla kohteliaita ja välttää tunkeilua ja toivoa, että joku pelastaisi meidät poikamiehen häpeästä. Missähän ihmeessä sitä siihen aikaan on naisiin tutustunut, kun juttusille ryhtymistäkin on saanut alustaa vaikka minkälaisilla kiertoilmauksilla.

50-luvullakin toruttiin löystyneitä käytöstapoja ja kuritonta nuorisoa. Siihen aikaan syytettiin sota-aikaa ja nyt puhutaan laman lapsista. Samaa kehää kierrämme siis yhä. Vaikka totta puhuen kyllä sitä huonommin nykyisiin käyttäydytään. Sitä tekevät kaikki ikään katsomatta. Itse en ole käytöskirjoja opetellut tätä ennen, mutta sen verran hyvin osaan käyttäytyä, että edes vanhalla ihmiselle luovutan paikan bussissa tai autan lastenvaunut sisään. Olen nähnyt ratikassa kerran kun mummo heilui puolelta toiselle, eikä kukaan istuva meinannut paikkaansa luovuttaa. Päinvastoin kun eräs näin teki, niin parimetrinen korsto luikahti paikalle. Samanlailla lastenvaunuväki välillä huutaa melkein epätoivoisena apua bussin ulkopuolella. Kerran pelastin pyörätuolimiehen bussin toiselta puolelta bussiin, kun kukaan muu ei persettään viitsinyt liikauttaa lähistöltä.

Niin. Kai me opettelemme elämään toistemme kanssa niin kauan kuin ihmiskuntamme kestää...Tässä vielä katkelma bussietiketistä meille kaikille opiksi "Vaunussa ei pidä anastaa itselleen liian suurta tilaa levittämällä viereensä laukkuja ja kääröjä. Kun on lapsi sylissään, on katsottava, ettei tämä potki vieressä istuvia. On vältettävä liian äänekästä keskustelua, ettei häiritse toisten matkustajien ajatuksia kiinnittämällä huomiota itseensä ja omiin edesottamuksiinsa, jotka tuskin kiinnostavat muita."

Kuulostaako vähän söpöltä....

PS. Aloitin Italian matkasanaston opiskelun tänään. Italiassa on jotain samaa tosi kaunista kuin Venäjän kielessä, jota olen oikein koulussa opiskellutkin. Oikein itsekseni täällä italian kieltä kieleni päällä toistelin. Aloitin myös tutkivan journalistin urani tänään free-keikallani. Jännää, miten suhtautuminen on erilaista, kun olet liikkeellä toimittajana etkä tiedottajana. Alan ymmärtää, miksi niin moni haluaa toimittajaksi. Tahtoo vielä pressi-kortinkin ;) Kivaa muuten kun ihmiset huomaa, että paino on pudonnut. Kyllä siitä itsetunto vähän nousee kyllä kun saa eri tavalla katseita osakseen kadulla. Jos olisin julkkis, voisin jo kuukauden päästä antaa naistenlehdille haastattelua "Esa laihtui ja aloitti uuden elämän". Olen muuten varmaan niitä harvoja, jotka aloittavat laihduttamisen loman jälkeen eikä sitä ennen... No, ehkä sopii tähän mun elämääni tääkin homma....


sunnuntai 12. elokuuta 2007

Lakkoja ja poliitikkoja



Töissä odottaa mielenkiintoinen syksy. Ilmassa alkaa kuntapuolellakin olla lakon tuntua. Mistä voi kyllä kiittää viime eduskuntavaalien vaalikamppailua. Kaikkea luvattiin, mutta ihme olisi, jos jotain todellista palkankorotusta olisi luvassa kenelläkään kunnan työntekijöille. Kunnan työntekijöiden jos keiden olisikin aika näyttää kyntensä. Arvostus on tosi matalalla ja palkat myös. Hoitajien lisäksi esim. kirjastonhoitajat ovat aika palkkakuopassa. Ja hoitajista nimenomaan perus- ja lähihoitajat. Opettajat kai ovat olleet perinteisesti niitä äänekkäämpiä, mutta ei se niidenkään palkka kaksinen ole.

Vain hölmö voi kuvitella, että kuntatyönantajalla on varaa palkankorotuksiin ilman valtion apuun tuloa. Vastuun pakeneminen vaalien jälkeen on taas osoittautunut huvittavaksi valtaapitäviltä puolueilta. Toivottavasti demarit nyt vihdoinkin heräisivät puolustamaan sitä omasta mielestään luomaansa hyvinvointivaltiota. Vähän avuttomalta on touhu näyttänyt. Oppositiopolitiikka ei ole edes herättänyt kunnolla mediankaan mielenkiintoa, puhumattakaan kansalaisista.

Itse olen taas vähän puun ja kuoren välissä, jos lakkoihin mennään. Toisaalta edustan tiedottajana työnantajaa, mutta toisaalta olen mukana taas ammattiyhdistystoiminnassa. Julkisen puolen tiedottajana sitä toisaalta on tottunut olemaan puun ja kuoren välissä. 

Eniten kuntapuolella suoraan sanottuna ärsyttävät jotkin poliitikot, joilla ei minkäänlaista ymmärrystä viestinnän säännöistä, mutta jotka luulevat tietävänsä siitä kaiken. Kaikkien tiedotteiden pitäisi olla "positiivisia". Ikäänkuin tiedottajat muutenkin lähettelisivät työnantajaansa maanrakoon haukkuvia tiedotteita. Heidän omista päätöksistänsähän ne tiedotteet usein tehdään. Pitäisikö sitten vähän miettiä omia päätöksiään. Toimittajista taas tykkään, heidän kanssa kyllä tulee toimeen, kun kummatkin tekevät omaan työtään. En muista kun erään tv-toimittajan suhtautuneen minuun alentuvasti. Poliitikoilta sitä suhtautumista tulee jonkin verran enemmän. En tosin uskalla ajatella minkälaista tiedottajan työ täytyy olla jonkin itsekeskeisen ministerin mielihalujen toteuttajana. Onneksi tiedottajan työhön kuuluu mukaviakin asioita, vaikka edellä kuvaamani ei siltä kuulostakaan.

Seuraaviin kuntavaaleihin olen tuskin lähdössä ehdokkaaksi, vaikka minut sellaiseksi huolittaisiinkin. Kuntapolitiikkaa on tullut sen verran seurattua ja ollut siinä itsekin mukana, ettei se enää kiinnosta. Kuntapolitiikka on poukkoilevaa ja joidenkin henkilöiden motiivit ovat kaukana yhteisen hyvän luomisesta. Todellinen valta kunnissa on lähinnä pienellä porukalla ja näin on jopa vielä puolueidenkin sisällä. Maaseudun kepulaiskunnissa on suorastaan jo yksipuoluevalta. Itse haluan olla luomassa suurempia linjoja, enkä metsästellä ääniä joillakin turhanpäiväisillä aloitteilla joilla ei ole minkäänlaisia läpimenomahdollisuuksia ja jotka työllistävät virkamiehiä, kun he voisivat käyttää senkin ajan tehokkaammin. Jonkun mielestä tämä kaikki voi kuulostaa kyynisen väsyneen miehen puheelta. Ehkä. Mutta on hiipunut usko politiikkaan aika täysin.

Politiikkaa enemmän haluan aina vain enemmän ja enemmän päästä vaikuttamaan median puolella. Toivottavasti ovet aukeaisivat sinnekin jossain vaiheessa oikein kunnolla.

PS. Tämän päivän Hesarissa oli mielenkiintoinen juttu poliitikkojen blogi-innostuksen hiipumisesta vaalien jälkeen. Kertoo taas tämäkin aika paljon, vaalien alla aikaa riittää, mutta sen jälkeen ollaan sitten niin kovin kiireisiä. Kommentointimahdollisuuttakaan harva lukijoilleen soi. Itse aion jatkaa blogini kirjoittamista niin kauan kuin sanottavaa riittää, olin sitten tulevaisuudessa missä asemassa ja missä tahansa. Ja kirjoittaa rehellisesti itseäni ja muita kohtaan. Jos se ei jotain miellytä, niin sillehän minä en voi mitään. Ja kommentit ovat aina tervetulleita, vaikka ei olisikaan samaa mieltä asioista kuin minä.


lauantai 11. elokuuta 2007

Nyt riitti tosi-tv



Kun edes minä en jaksa aina kirjoittaa taivaan ja helvetin välisestä taistelusta tai muista ikuisuusaiheista, niin ajattelin tällä kertaa kirjoittaa vähän keveämmistä aiheista. Olen nimittäin vakavissani harkinnut aloittavani tosi-tv-lakon. En aio puoleen vuoteen katsoa enää yhtään b-luokan julkkiksen elämäntarinaa tai muuta soopaa. Jos ei tupakkalakkokaan ole helppoa, niin ei ole helppoa elää ilman tosi-tv:ään. Se kun on niin loistavaa aivojen nollausta. "Perjantaipullokaan" ei aja asiaa yhtä tehokkaasti.

Big Brotherin katsomatta jättäminen tekee jo tosi kipeää. Tosin en tiedä, juotetaanko kolmannella kaudella tyyppejä jo joka päivä, että saataisiin lisää äksöniä. Itse en känniörvellystä jaksaisi katsoa, minusta BB:n parasta antia on juonittelu ja muu ihmisen alhaisten ominaisuuksimpien katselu. Eikä vähempää voisi kiinnostaa harrastetaanko BB-talossa tänä vuonna seksiä vai ei. Tai missä BB-tyypit heiluvat kisan jälkeen. Onkohan muitakin kaltaisiani freud-tyyppisiä BB-katselijoita.

Jotenkin vain liika on liikaa. Tosi-tv:ssä on muuten tosi omituista perhe-elämää, oletteko huomanneet? Aikamiespoika Bam Margera kiusaa vanhempiaan kuin pikkulapsi ja muutenkin lapset ovat enemmän tai vähemmän kuin yläasteen häirikköluokasta karanneita.

Jackass on toisaalta hulluudessaan loistava, siinä on vähän sellaista mykän elokuvan ajan taikaa kaikkien temppujen mestarillisessa suunnittelussa. Moni mykkäsuuruus olisi ollut pojille kateellinen. Ja jos kasvihuoneilmiöstä jotain hyötyä on, niin se hävittää kaikki mahdolliset pikkusaaret jonne voidaan viedä Selviytyjiä.

Edesmenneen Anna Nicole Smithin show oli suorastaan loistava, vaikka jotenkin traaginen sivumaku jäi, kun sekä äiti että poika kuolivat pian shown jälkeen. Tahtomattaan tai aivan tietoisesti Anna Nicole oli aivan loistava komedienne. Anna Nicolen ohjelmasta löytyi myös tv-homojen homo. Eleet olivat jo niin ylivedettyjä, että niiden täytyi olla jo näyttelyä. Tuo Anna Nicolen kampaaja oli myös aivan loistava koomikko.

Haluan säilyttää tosi-tv:stä kivan muiston. Tosi-tv on muuttumassa aina vain älyttömämmäksi. Se on sen merkki, että innostus tosi-tv:en alkaa taittua. Alun vallankumouksellisuudesta on siirrytty helposti rahastettavaan älyttömyyteen.

Muistatteko muuten vielä kun 2000-luvun alussa Suomessa oli näitä pikkukanavia kaapelissa. Moon tv ja muita. Vaikea olisi kuvitella, että nykyisin pornovideoita arvioitaisiin journalistisella otteella tai pelattaisiin räsypokkaa televisiossa. Tai toimittaja örveltäisi kännissä backstagella festareilla. Varmasti sitä kyllä tekevätkin, mutta ei kameran edessä :) Muutama vuosi tuosta kaikesta on, mutta nopeasti kaikki muuttui ja moonteeveet kuihtuivat pois.

Mitähän tosi-tv:n jälkeen sitten keksitään. Keksisipä sitä itse jonkin mahti tv-idean. Sillä eläisi varmaan loppuelämänsä.
Harmi kuin voittopotti ja tv-chatit on jo keksitty.

Ai niin, kohta tulee FST:ltä Kissa kuumalla katolla. Yksi amerikkalaisen näytelmäkirjallisuuden ja Hollywoodin kulta-ajan helmiä. Liz Taylor ja Paul Newman vedossa. Monta lauantai-iltaa FST onkin jo pelastanut klassikkoelokuvilla.


torstai 9. elokuuta 2007

Shakespearea aloittelijoille


Jos joku persoona hallitsee yhä näytelmäkirjallisuutta ja elokuviakin, niin sen täytyy olla Shakespeare. Monelle tulee Shakespearesta heti mieleen vaikea vanhanaikainen kieli tai kuolemattomat virkkeet kuten "ollako vai eikö olla?". Siinä Shakespearen salaisuus onkin.

Shakespeare on oikeastaan luonut draaman vakioaiheet, rakkauden, kuoleman, vallan tavoittelun ja siihen tuhoutumisen. Näistä aiheistahan draama ei variaatioina koostuu. Voisi sanoa, että kaikki näytelmät ja elokuvat ovat vain erilaisia versioita Shakespearen näytelmistä. Tämä johtuu siitäkin, että Shakespearea opetetaan kaikissa draamakouluissa siitä Raamatusta seuraavana. Tämä kaikki vielä mieheltä, jonka persoonaa ei ole edes vedenpitävästi todennettu todeksi. Eräänlainen taiteen Jeesus-myytti siis.

Itse kahlasin teini-iässä Shakespearen näytelmät lävitse. Totta puhuen en niistä aina hirveästi ymmärtänyt, mutta tietyt oivallukset elämästä jäivät elävästi mieleen. Koska minua on aina kiehtonut mahtimiesten vallantaivoittelu ja siihen tuhoutuminen, suosikkini oli luonnollisesti Macbeth ja Richard III. Nuorena oli myös helppo samaistua Hamletin ehdottomuuteen, jota vain nuori voi ymmärtää. Jotain vetoa Shakespearessa oli pelkästään kirjoitettunakin, vaikka näytelmät ja elokuvat Shakespearen avaavatkin helpommin. Onneksi Shakespearen näytelmät ja elokuvat eivät olekaan enää niitä "sukkahousu"versiota, vaan interiöörejä on vaihdettu rohkeastikin.

Shakespearen näytelmistä on tehty lukemattomia elokuvia. Shakespearen onnena tai onnettomuutena on ollut nämä suuret auteur-ohjaajat. Orson Welles teki monta Shakespeare-elokuvaa, samoin Laurence Olivier ja  nyt viimeisenä Kenneth Branagh. Kaikkia on vaivannut into myös näytellä elokuvissa. Varsinkin Olivier ja Branagh olivat Hamletiin aivan liian vanhoja. Branaghin Hamlet oli suorastaan jo tuskallinen, kun se oli yksi yhteen näytelmä. Shakespearesta itsestäänkin on tehty kuvitteellinen elokuva Rakastunut Shakespeare. Yksi parhaista Shakespeare-elokuvista on Al Pacinon Looking for Richard. Ketä muuta kuin "Kummisetää" voisikaan kuvitella näyttelevän uskottavasti valtaansa tuhoutuvaa Richard III:tta? Samoin Roman Polanskin Macbeth oli kaikessa verisyydessään vaikuttava. Liekö syynä Polanskin vaimo raaka murha vain muutama vuotta aiemmin. Mielenkiintoisinta oli, että elokuvan tuotti Playboy. Kenelläkään muulla ei riittänyt rohkeutta version tuottamiseen.

Sinänsä on hyvä, että Shakespeare on aina ajankohtainen ja että hän saa yhä uusia faneja. Muistan aikanaan kun Romeo ja Julia-elokuva tuli 90-luvun puolivälissä. Olin silloin työharjoittelussa kirjastossa ja Shakespearen näytelmät tekivät kauppansa. En tiedä, kuinka moni niistä todellisuudessa ymmärsi, mutta pääasia, että perintö siirtyy.  Niin kauan kuin on elokuvia ja näytelmiä, niin kauan Shakespeare väijyy taustalla....



tiistai 7. elokuuta 2007

Nähdään kohta, Italia!



Yllätin eilen itsenikin tilaamalla matkan Italian Veronaan marraskuuksi. Tuli vain sellainen sisäinen pakko, että jonnekin täytyy edes hetkeksi pois päästä pimeimpänä syksynä. Vähän kyllä jännittää, kun en ole koskaan yksinäni ulkomailla matkustanut. Toivottavasti en eksy jo lentokentällä.

Ehkä tämä on osana muutostarvettani uudella vuosikymmenelläni. En tiedä, jotenkin olen tuntenut sisäistä rauhaa jo muutaman viikon. Ihan pelottaa, että jotain täytyy taas kohta ikävämpää tapahtua. No, yhtä hyvin tämä voi olla vain vaihe elämässäni.

Miksi juuri Verona? En osaa sanoa, jotenkin tuli vain sellainen olo, että sinne täytyy lähteä. Vaikka on tietysti hieman ristiriitaista, että kaltaiseni rakkautta koskaan löytämätön ihminen matkustaa juuri Romeon ja Julian kaupunkiin. Ehkä juuri siksi. Tai siksi, että löydän itsestäni uusia puolia, kun ketään tuntemaani ihmistä ei ole lähellä. Mielenkiintoista tavata uusia ihmisiä juuri siksi, etteivät he tiedä minusta mitään, olen heille vain kasvo muiden joukossa. Voin olla jotain muuta kuin minä edes hetken ajan.

Salaisena toiveenani on (ei tosin enää), että palaisin matkalta ison pinon kanssa runoja, laulunsanoja ja muita tekstejä. Italialainen kansanluonne ja kulttuuri on myös aina kiehtonut. Katsottavaa ja koettavaa löytyy varmasti viikon ajaksi. Täytyy kohta hankkia Suomi-Italia-sanakirja ja matkakirjoja. Niin ja tietenkin uusia vaatteita. Rytkyissä kun ei kehtaa Italiaan lähteä. Onneksi minulla on jo Armanin silmälasit :) Olen innostunut nyt myös liikkumaan ja pudottanut hieman painoakin. Uskaltaako tupakkaa tumpatakaan, ettei kaikki kovalla työllä pudotettu tule sitten takaisin juuri matkaa varten. No joo, tekosyitä on hyvä aina kaivaa esiin. Italian lisäksi olen muuten aina halunnut käydä Argentiinassa. Siihen minulla ei vielä oikein ole vain varaa. Ehkä sitten seuraavaksi Buenos Airesiin.

Tänään oli mielenkiintoinen päivä töissä. Jotenkin kivan kaksijakoinen. Aamupäivällä kävin tekemässä juttua eräässä päiväkodissa ja iltapäivällä asunnottomille päihdeongelmaisille tarkoitetussa palvelukeskuksessa täällä Vantaalla. Tuli mieleen, että miten tämä elämä meitä heittelee. Taaperoikäisenä päiväkodissa olemme melkein samalla viivalla, mutta sitten aikuisiässä osa meistä voi löytää itsensä asunnottomana alkoholistina. Miten siinä niin käykin?

Päiväkotikeikoista olen aina tykännyt, kun alle 6-vuotiaat ovat niin viattomia ja aitoja, ettei niistä voi olla tykkäämättä. Päiväkotihenkilökuntakin on aina iloista ja luovaa porukkaa. Palvelukeskuskeikkakin oli opettavainen. Itsellänikin on ollut ennakkoluuloja, että he kaikki olisivat rähjäistä metsien mies porukkaa.

Näin ei ole, muutaman viikon selvänäolokin tekee miehelle ihmeitä ja keskustella pystyy vaikka mistä. Samalla miehet saavat mahdollisuuden aloittaa alusta, kun kaikki onkin ajettu solmuun. Osalla ei enää muita omaisia olekaan kuin viranomaiset kun kaikki muu elämässä on juotu pois. Miehet sanovatkin, että palvelukeskus on ensimmäinen paikka, missä heitä kohdellaan ihmisinä pitkästä aikaa. Minusta päihdetyöntekijätkin ovat upeita tyyppejä, heidän täytyy ainakin olla kutsumustyössään sen verran kiinnostuneita työstään ovat.

Haastateltaviakin pitäisi löytää, kun olen tekemässä juttua Super-lehteen keikkatyötä tekevistä eläkeläishoitajista. Näin pitkälle on siis hoitajapulakin mennyt, että eläkkeeltä töihin haetaan. Vaikka sinänsä siinä nyt ei mitään pahaakaan ole, jos kunto antaa myöten.

TV1:lle täytyy muuten antaa tunnusta taas erinomaisesta musiikkidokumentista. Mustan musiikin historia on loistava dokkari taas ja saa bluesin ja soulin ystävän kehräämään kuin kissa. Otis Redding varsinkin on yksi maailman parhaista laulajista, ihan kylmät väreet käy. Mielenkiinnolla odotan myös Samuli Edelmanin uutta virsilevyä. Samulissa on sellaista vanhan hyvän ajan taiteilijaa ja uskon, että tulkinnat voi olla mielenkiintoisia. Muuten suomirockissa on kyllä tällä hetkellä parhainta naiset. Irina ja PMMP varsinkin. Irinalta suosikkikappaleeni on Hiljaisuus ja PMMP:ltä Päiväkoti ja Pikkuveli. Hyvää sävellys- ja sanoitustyötä.


sunnuntai 5. elokuuta 2007

Näytönvaloa iltanuotiolla



Samaan aikaan kun täällä Vantaalla vietettiin kesän viimeisiä isompia rokkijuhlia Ankkarockissa, tietokoneharrastajat kokoontuivat Helsinkiin Assembly -tapahtumaan. Minusta tapahtuman idea on varsin mielenkiintoinen. Ihmiset kokoontuvat yhteen tietokoneidensa kanssa. Kommunikoivatkohan osallistujat vieressä istuvalle mesen kautta? Niin tai näin, vaikka osa ihmisistä naureskelee nörteille, niin siellä sitä tulevaisuuden rahamiehiä kasvatetaan.

Jostain luin, että ihmiset rakastuvatkin nykyään tietokoneihinsa. Puhuvat niille ja suuttuvat, kun ne eivät toimi. Enpä oikein tiedä, onko tuo ihan totta. Kannettavia ihmiset tuntuvat raahaavan mukanaan kaikkialle. Itse keksisin puistossa muutakin kivaa tarkkailtavaa, kun näpytellä kannettavaa. Työmatkoistakin on mennyt se vähäinenkin rentoutumisen mahdollisuus, kun oletetaan, että kyllähän sillä on siellä kannettava mukana. Verkkomaailma on kyllä mielenkiintoinen, mutta on siitä hyvä olla välillä erossakin.

Tekniikan rooli ihmisten elämässä muuttuu vuosikymmenten saatossa. 20-30-luvulla tekniikkaa ihannoitiin ja sen luultiin ratkaisevan kaikki ongelmat. 60-luvulla alettiin sitten jo ajatella, että tekniikka kaappaa vallan ihmisiltä. Tästä esimerkkinä Avaruusseikkailu 2001 -elokuvan Hal-tietokone. 60-luku taisi ollakin tekniikkauskon huipentuma kuuretkineen yms. Silti vieläkään emme lennä ilmassa ja viesti telepaattisesti niin kuin ennen kuviteltiin. Mutta eipä kukaan tosissaan uskonut edes 20 vuotta sitten tekstiviesteihin tai netin voittokulkuukaan. Kehitys on nopeaa, mutta käsitettävissä. Itse kuulun kai siihen viimeiseen sukupolveen, joka ei täysin kasvanut vielä kiinni tietokoneeseen.

Tekniikan kehitystyö on sen verran monimutkaista, että sen tekoon on syntynyt pieni samaa kieltä puhuva teknokraatti-eliitti. Sama kehityskulku on kaikessa tieteellisessä kehityksessä. Tavallisen ihmisen on mahdotonta ymmärtää kaikkea samalla tavalla kuin vaikka 60 vuotta sitten. Bill Gatesista ja muista tietotekniikkamoguleista on tehty jollain tapaa roistoja, vaikka mehän tekniikkaa käytämme. Tosin pakostakin. On vaikea löytää enää paikkaa, missä täysin ilman tekniikkaa pärjäisi. Osaisimmeko enää elääkään ilman kaikkia pikku vempaimiamme. Tai haluaisimmeko? Itse en taitaisi olla siihen täysin valmis. Jos jokin on aikamme ilmiöitä, on se viihdeteknologia. Meidät ns. viihdytetään tylsistyneiksi. Jos Rooman valtakunnassa kansaa pidettiin tyytyväisinä sirkushuvien verellä, niin meitä kai sitten tosi-tv:n toisten elämien tirkistelyllä.

Saa nähdä miten meissä ihmisissä korvataan tulevaisuudessa elimiä tekniikalla. Sitähän tehdään jo nyt. Tuleekohan meistä satojen vuosien päästä vähän niin kuin Star Trek-elokuvien Borgeja. Puoliksi elollisia, puoliksi koneita. No, tunteita ei ainakaan voi korvata tietotekniikalla. Niin kauan kuin tunnemme, pysymme ihmisinä.

Itse kuulun siihen miessukukunnan vähemmistöön, joka ei ole tekniikasta niin hirveän kiinnostunut. Toki pidän tekniikan elämää helpottavasta vaikutuksesta. Toisaalta se taas kahlitsee, varsinkin työelämässä pitäisi aina olla nopea vastaamaan sähköposteihin yms. Toisaalta sitä huomaa tarpeettoman usein tarkkailevansa sähköpostiaan ja kännykkäänsä. Jonkinlaista addiktiota sekin. Sellaista ylitehokkuutta, jota kukaan ei edes odottanut saavansa hitaampien viestintävälineiden aikana. Jos kännykkää ei olisi, niin vähän eksyksissä sitä kai olisi.  Kirjoituskoneita ei toisaalta ole hirveä ikävä. Itä-Saksalaisella Erika-kirjoituskoneellani kun kaikki piti todella ajatella loppuun asti, ennen kuin viitsi alkaa kirjoittamaan. Toisaalta saattaisi olla ihan hyvä joskus ajatella enemmän näin tietokone-aikanakin. Ehkä sen olemme kadottaneet. Ajattelemiseen käytetyn ajan.

Sähköposti on hieno keksintö, mutta tulevaisuuden historioitsijat eivät varmaan ole samaa mieltä. Sähköpostit kun eivät säily, toisin kuin kirjeet. Osaisikohan sitä enää tavallista kirjettä kirjoittaakaan? Mutta onhan vaikka käsin kirjoitettu rakkauskirje aina romanttisempi kuin sähköposti, jonka voi kopioida vaikka kymmenille. Don Juanien elämää sähköposti on saattanut siis helpottaakin...


lauantai 4. elokuuta 2007

Korvenraivaajista hömppäjulkkiksiksi


Nykyisin voisi luulla, että kaikki ammatit ovat katoamassa. Lähes kaikista työntekijöistä tuntuu olevan pulaa, vaikka työttömiä piisaa. Työnantajat valittavat kun työntekijöitä ei saa, eikä valtio tue. Ja työntekijät kitisevät kun eivät saa sitä työtä mitä haluavat. Ja kun valtio yrityksiä tukeekin, niin kiitoksena viedään työpaikat maasta. Korkean luokan pomotkin kitisevät kuin pikkulapset kun eivät saa karkkipussiaan. Tietyillä työntekijöillä on taas kissanpäivät. Työpaikkaa voi vaihtaa kun siltä tuntuu, vaikka palkka ei houkuttelisikaan. Hoitoalalla töitä löytyy samoin kuin ammattimiehille rakennuksilla.

Mielenkiintoinen uusi ilmiö on tämä koulutettujen maahanmuuttajien haaliminen Suomeen, vaikka maassa on pilvin pimein korkeasti koulutettujakin ihmisiä tekemässä jotain muuta, kuin mihin ovat koulutuksensa saaneet. Tosin näiden tv-uutisten asiantuntijaprofessoreiden mielestä kaikki on aina huonosti. Maailma tuhoutuu saasteisiin muutamassa vuodessa, kaikki ovat masentuneita ja sitä rataa. Turhanpäiväisiä tutkimuksia tässä maassa tehdään aivan liikaa itsestäänselvistä asiosta, jotka jokainen ihminen ymmärtää muutenkin. Mutta titteleillähän sitä äänensä saa kuuluville.

Jos nuoret ja kai jo aikuisetkin haluavat nykyisin hömppäjulkkikseksi, niin on sitä ennenkin unelma-ammatteja ollut. Nyt jo hieman romantisoitukin maanviljelijän ammatti taisi olla ennen monen kohtalo halusi sitä tai ei. Ja jos se ei kelvannut, niin vielä kovempaa raadantaa oli luvassa jossain epäinhimillisessä tehtaassa. Naisethan nyt eivät kotoa päässetkään, ellei aivan pakko ollut. Ja siinä missä lääkärille nykyisin kiukutellaan vastaanotolla, oli lääkäri ennen melkein Jumalasta seuraava pikkupitäjässä. Ammattien arvostus on yksinkertaisesti muuttunut.

Ammatin merkitystä ihmisen persoonaan voi jokainen tutkia hautuumaalla. Monessa hautakivessä kun lukee vainajan ammattikin. Ilmeisen ylpeitä omasta ammatista siis oltiin. Vieläkin kuolinilmoituksissa näkee ammatin ja koulutuksen silloin tällöin vainajan nimen ohella. Itse en välittäisi hautakiveeni ammattia laittaa. Mitä merkitystä sillä nyt enää siellä toisella puolella on? Tässä makaa tiedottaja Esa Pesonen. Yhä silloin ihmiset varmaan vain kysyisivät, no, että mitäs se tiedottaja sitten tekee.

Ennen ihmisille ei oikein ollut tarjolla kuin ruumillista työtä ja vähän samanlaiselta tilanne alkaa nytkin näyttämään. Pulaa on rakennusmiehistä ja muista ns. kunnon työn tekijöistä. En tiedä lähestymmekö jo kriisiaikoja, kun hallitus puuhaa ohjelmaa naisten saamiseksi miesvaltaisille aloille. Sota-aikoinahan naiset ovat perinteisesti tarttuneet miesten hommiin. Mihin miehet ovat kadonneet, jos heitä ei ole enää korkeakouluissakaan yhtä paljon kuin naisia ja kohta siis ei edes rakennustyömaillakaan?

Hallitusta pitää kyllä kehua oppisopimuskoulutuksen tukemisesta. Moni koulukammoinen pääsee sen avulla kiinni työelämään. Mestari-kisälli-perinne pitäisi herättää uudella tavalla eloon, ei pelkät paperitkaan takeita aina anna ammattitaidosta. Moni työnantaja suorastaan valittaa joutuvansa kouluttamaan nuoret joka tapauksessa. Jos ei miehiä kiinnosta enää perinteiset miesten alat, niin ei naisiakaan. Itse uskaltaisin ennustaa, että hoitoalalla on vuosikymmenten päästä maahanmuuttajatyttöjä jo melkeinpä enemmistö. Moneen kulttuuriin kun kuuluu huolenpito luonnollisena osana. Länsimaissa välitetään enemmän omasta itsestään.

Ai niin, sarjassamme fiksuja lausuntoja oli tämän erään Idols-laulajan lausunto kunnan työntekijöistä. Hän kun kehui olevansa rehellinen yrittäjä, eikä "joku kunnan työntekijä". Tervetuloa vain tekemään töitä pienellä palkalla kunnan työntekijöiden "laiskottelevaan" kaartiin, ajoittain vielä ihmisten jalkarättinä olemaan. Mutta ei kai se rehellistä sellainen työ ole.

PS. Venäjä tuntuu elävän uutta imperialismin aikakautta. Lippuja pystytetään merenpohjaan ja nyt olisi sotalaivoilla Välimerellekin päästävä. Välillä tukistetaan kurittomia entisiä neuvostotasavaltoja. Mihinköhän tämä uhittelu vielä johtaakaan?



torstai 2. elokuuta 2007

Ihminen katoaa, ihmeet eivät



Jokin aika sitten netissä äänestettiin uuden ajan seitsemän ihmettä. Niinhän siinä tietenkin kävi, että riitelyksi homma meni. Ihmeen itselleen saaneita maita syytettiin lahjonnasta, lobbauksesta ja ties mistä. En edes muista, mitkä ihmeiksi valittiin. Paitsi sen Jeesus-patsaan Riossa ja komeahan se onkin.

Meille pitäisi Suomeenkin saada joku megalomaaninen muistomerkki tai vastaava. Olen hulluna neuvostorealismiin, kyllä patsaiden pitää olla isoja ja komeita, vaikka korneja olisivatkin. Kaiken maailman nykytaidehäkkyrät saavat puolestani jäädä apurahataiteilijoiden ateljeisiin. Pistettäisiin vaikka johonkin Helsingin edustan saarelle suomalainen versio Vapauden patsaasta. Meillä pitäisi olla jokin, mistä meidät tunnetaan heti. Minun "suuruudenhulluuttani" ei Sibelius-monumentit tyydytä.

No joo. Sitten vakavaksi.

Mielenkiintoista, että ihmeiksi käsitettiin rakennukset. Minusta elämä itsessään on ihmeistä suurin. Ajatelkaa nyt, miljoonista siittiösoluista juuri sinä olet ollut nopein. Kukaan ei voi väittää, että ei ole onnistunut missään elämässään. Syntymäkin on ihme. On ikävää, ettei siitä itse muista mitään, kun turvallisesta kohdusta putkahtaa sairaalalamppujen kirkkauteen. Elämän hienoja hetkiä ja ihmeitä on myös se, kun tulee tietoiseiksi omasta itsestään.  Että olen minä, enkä vain vanhempieni jatke. Siitä sitten alkaakin elämän tarkoituksen etsintä ja pohdinta, jolle ei tule koskaan loppua.

Tajuaakohan kuollessa jotain suurta elämästä. Ainakin silloin jos kuolee hiipuen tietoisena lähestyvästä kuoleman hetkestä. Sitäkään emme saa koskaan tietää, ellei sitten ole olemassa sitä toista tietoisuutta, joka ei ole riippuvainen ruumiista.

Ihmisiä ovat aina kiehtoneet ihmeet. Eikä ihme. Esimerkiksi Jeesus-myytti (en siis väitä, etteikö Jeesus olisi voinut olla todellinenkin henkilö) perustuu paljolti ihmeisiin, parantamiseen ja heräämiseen kuolleista. Ennen tieteen voittokulkua ihmeitä uskottiinkin, vaikka aina ihmeille on oma uskollinen kannattajakuntansa. Tieteen varjopuolia on ollut tietty ihmisten kyynistäminen kaikelle, kun kaikelle on tieteellinen selitys tieteen mukaan. Katolisessa maailmassa verta vuotavia Kristus-patsaita putkahtelee aina ajoittain esiin. Ja luonnonkulttuurit eivät kai muita selityksiä tunnekaan maailmankaikkeudelle.

Inhottavinta on ihmeillä rahastus, sellainen kyyninen huijaus, että saadaan vastaanottavaisilta ihmisiltä rahat pois. Mutta aina ennustajillekin sun muille ihmemaakareille tuntuu asiakkaita löytyvän. Se johtuu ihmisten tarpeesta ymmärtää, vaikka ymmärryksen avain on siinä, ettei tarvitse ymmärtää. Tarvitsee vain olla. Samoinhan ihmisiä kiinnostaa kaikki poikkeava, ulkoisesti vammautuneet friikit, poikkeukset massasta. Niitä on myös hyvä halveksia, vaikka oikeasti pelätään.

Ihmeet alkavat uskosta ja siksi kai vain ihmiset uskovat ihmeisiin. Uskoa voi uskonnon lisäksi aatteisiin tai vaikka täydelliseen itsekkyyteen. Yhteistä kaikelle on vain se, ettei mikään täytä ihmisen loppumatonta kysymysten maljaa täyteen.


Gadgetissa oli virhe