sunnuntai 29. huhtikuuta 2007

Marisevat joukot


Tänään katselin Yleteemalta puolivahingossa Mariseva joukko -ohjelmaa, jossa keski-ikäiset miehet kritisoivat nyky-ajan ilmiöitä. Pelästyin, kun itse ajattelin monesta asiasta samalla tavalla kuin he. Joko olen kovaa vauhtia keski-ikäistymässä tai sitten olen jo henkisesti keski-ikäinen mies. Ja olenhan täällä blogissani kiitettävällä tehokkuudella arvostellut nykypäivän ilmiöitä kuin Erno Paasilinna-vainaa konsanaan.

Hassua miten nämä brittiherrasmiehet "kärsivätkään" samoista asioista kuin minä. Esimerkiksi liian kovasta musiikista kauppakeskuksissa tai vaikkapa ihmisten mauttomasta pukeutumisesta. Lukekaa liian paljastavasta, joka ei jätä enää mitään mielikuvituksenkaan varaan. Liian kovalla soivan musiikin inhoaminen on muuten varma vanhemisen merkki. Uudet kännykät ovat pahentaneet "ongelmaa", kun osa soittaa niillä mahdollisimman kovalla musiikkia jo bussissakin avoimesti. Heitä ei tosin heitetä ulos niin kuin bussikaljoittelijoita. Joukkoliikenteestä löytyy toki uutteralle marisijalle muitakin ärsyyntymisen aiheita vaikka millä mitalla. Tai yleensä paikoista, missä toisilleen tuntemattomat ihmiset joutuvat väkipakolla toistensa läheisyyteen.

Kännyköistä löytyy muuten paljon ärsytyksen aiheita. Nykypäivänä kokouksissakaan ei malteta enää istua, vaan lähdetään puhumaan kännykkään oven ulkopuolelle ja sitten kysellään heti takaisin tultua, että mistäs puhuittekaan. Tai vähintään tsekataa viiden minuutin välein onko tullut viestejä. Kannettavia tietokoneitakaan ei malteta olla hypistelemättä kesken kokousta. Joten vaikka tekniikka onkin helpottanut elämää, vaikeuttaa se ainakin jo työelämää ja sosiaalista kanssakäymistä, puhumattakaan asioihin keskittymisestä.

Sinänsähän nämä keski-ikäiset brittiherrasmiehet ja muutkin valtaa omaavat keski-ikäiset miehet voisivat mennä itseensä, kun ovat maailman sellaiseksi luoneet. Heillähän se todellinen valta tässä maailmassa kuitenkin on. Nauttikoot nyt sitten työnsä hedelmistä. Ei siinä Osku Pajamäkeäkään tarvita heitä enää lisää syyllistämään, vaikka sinänsä Ahne sukupolvi-kirjassa oli ideaa ja rohkeutta. Ihminen taitaa tulla vanhemmiten vain konservatiimisemmaksi ja siksi uudet, miksei monet vanhatkin ilmiöt ärsyttävät. Samalla kun tajuaa olevansa vain ratas jotain isompaa koneistoa.




Marisevat joukot


Tänään katselin Yleteemalta puolivahingossa Mariseva joukko -ohjelmaa, jossa keski-ikäiset miehet kritisoivat nyky-ajan ilmiöitä. Pelästyin, kun itse ajattelin monesta asiasta samalla tavalla kuin he. Joko olen kovaa vauhtia keski-ikäistymässä tai sitten olen jo henkisesti keski-ikäinen mies. Ja olenhan täällä blogissani kiitettävällä tehokkuudella arvostellut nykypäivän ilmiöitä kuin Erno Paasilinna-vainaa konsanaan.

Hassua miten nämä brittiherrasmiehet "kärsivätkään" samoista asioista kuin minä. Esimerkiksi liian kovasta musiikista kauppakeskuksissa tai vaikkapa ihmisten mauttomasta pukeutumisesta. Lukekaa liian paljastavasta, joka ei jätä enää mitään mielikuvituksenkaan varaan. Liian kovalla soivan musiikin inhoaminen on muuten varma vanhemisen merkki. Uudet kännykät ovat pahentaneet "ongelmaa", kun osa soittaa niillä mahdollisimman kovalla musiikkia jo bussissakin avoimesti. Heitä ei tosin heitetä ulos niin kuin bussikaljoittelijoita. Joukkoliikenteestä löytyy toki uutteralle marisijalle muitakin ärsyyntymisen aiheita vaikka millä mitalla. Tai yleensä paikoista, missä toisilleen tuntemattomat ihmiset joutuvat väkipakolla toistensa läheisyyteen.

Kännyköistä löytyy muuten paljon ärsytyksen aiheita. Nykypäivänä kokouksissakaan ei malteta enää istua, vaan lähdetään puhumaan kännykkään oven ulkopuolelle ja sitten kysellään heti takaisin tultua, että mistäs puhuittekaan. Tai vähintään tsekataa viiden minuutin välein onko tullut viestejä. Kannettavia tietokoneitakaan ei malteta olla hypistelemättä kesken kokousta. Joten vaikka tekniikka onkin helpottanut elämää, vaikeuttaa se ainakin jo työelämää ja sosiaalista kanssakäymistä, puhumattakaan asioihin keskittymisestä.

Sinänsähän nämä keski-ikäiset brittiherrasmiehet ja muutkin valtaa omaavat keski-ikäiset miehet voisivat mennä itseensä, kun ovat maailman sellaiseksi luoneet. Heillähän se todellinen valta tässä maailmassa kuitenkin on. Nauttikoot nyt sitten työnsä hedelmistä. Ei siinä Osku Pajamäkeäkään tarvita heitä enää lisää syyllistämään, vaikka sinänsä Ahne sukupolvi-kirjassa oli ideaa ja rohkeutta. Ihminen taitaa tulla vanhemmiten vain konservatiimisemmaksi ja siksi uudet, miksei monet vanhatkin ilmiöt ärsyttävät. Samalla kun tajuaa olevansa vain ratas jotain isompaa koneistoa.




lauantai 28. huhtikuuta 2007

Kauniit ja koreat


Siinä missä ihmiskuntaa on hallinnut menestymisen pakko, on ihmiskuntaa hallinnut myös kauneuden palvonta. Kauneusihanteet vain muuttuvat. Joskus ovat pulskat olleet kauniita ja sitten taas langan laihat.

Kauneus tekee kipeääkin, ainakin entisajan Kiinassa, missä naisten jalat typistettiin. Nyt naiset leikkauttavat itseään Kiinassa kirurgisesti jopa pidentääkseen jalkojaan, että näyttäisivät pidemmiltä ja länsimaalaisemmilta. Länsimäinen kauneusihanne on edennyt Aasiaakin, säilyttäen ainakin naisilla yhtä kivuliaan perinnön. Tosin tuskin 1800-luvun korsetitkaan käyttäjille mukavia olivat.

Jokainen pitää kauniiden ihmisten katselusta, sitä lienee turha kiistää. Hauskaa miten sanotaan "onpas se hyvännäkönen", ihan kuin kauneudella ja hyvyydellä välttämättä olisi tekemistä toistensa kanssa. Harvoin vain kukaan on kiinnostunut rumien ihmisten sisäisestä kauneudesta, eivätkä rumatkaan välttämättä aina kauniita sisäisesti ole sen enempää kuin kauniitkaan.

Nykyajan laihuuden ihannointi on sinänsä ihmeellistä, kun ihmiset ovat pulskemmassa kunnossa kuin koskaan. Eikö kannattaisi vaihtaa jo 1600-luvun pulskemman ihmisen kauneusihanteeseen, kun se on lähempänä todellisuutta? Sitä paitsi itsehän sitä jokainen kilonsa kantaa.

Ennen kauneusihanteet koskivat naisia, mutta nyt myös meitä miehiä arvioidaan samoin kriteerein. En tiedä mistä naiset yökerhon vessassa puhuvat, mutta tuskin ainakaan miehen kauniista sielusta. Kaljamahalla on taatusti heikommat mahdollisuudet päästä saatille kuin sutjakkaamman.

Onneksi ihmiset pitävät eri asioita kauniina toisessa ihmisessä, vaikka tietyt kauneusihanteet elämäämme ja pariutumista hallitsevatkin. Kai tälläkin asialla on selitys tiedemaailmasta. Valitaanhan eläinmaailmassakin se korein tai vahvin. Itse en naisessa heti ensimmäisenä katso kiloja, varsinkin kun itselläkin on niitä jokunen liikaa. Minusta kauneinta naisessa on monesti hänestä lähtevä ilo. Hymy ja säteily.



Kauniit ja koreat


Siinä missä ihmiskuntaa on hallinnut menestymisen pakko, on ihmiskuntaa hallinnut myös kauneuden palvonta. Kauneusihanteet vain muuttuvat. Joskus ovat pulskat olleet kauniita ja sitten taas langan laihat.

Kauneus tekee kipeääkin, ainakin entisajan Kiinassa, missä naisten jalat typistettiin. Nyt naiset leikkauttavat itseään Kiinassa kirurgisesti jopa pidentääkseen jalkojaan, että näyttäisivät pidemmiltä ja länsimaalaisemmilta. Länsimäinen kauneusihanne on edennyt Aasiaakin, säilyttäen ainakin naisilla yhtä kivuliaan perinnön. Tosin tuskin 1800-luvun korsetitkaan käyttäjille mukavia olivat.

Jokainen pitää kauniiden ihmisten katselusta, sitä lienee turha kiistää. Hauskaa miten sanotaan "onpas se hyvännäkönen", ihan kuin kauneudella ja hyvyydellä välttämättä olisi tekemistä toistensa kanssa. Harvoin vain kukaan on kiinnostunut rumien ihmisten sisäisestä kauneudesta, eivätkä rumatkaan välttämättä aina kauniita sisäisesti ole sen enempää kuin kauniitkaan.

Nykyajan laihuuden ihannointi on sinänsä ihmeellistä, kun ihmiset ovat pulskemmassa kunnossa kuin koskaan. Eikö kannattaisi vaihtaa jo 1600-luvun pulskemman ihmisen kauneusihanteeseen, kun se on lähempänä todellisuutta? Sitä paitsi itsehän sitä jokainen kilonsa kantaa.

Ennen kauneusihanteet koskivat naisia, mutta nyt myös meitä miehiä arvioidaan samoin kriteerein. En tiedä mistä naiset yökerhon vessassa puhuvat, mutta tuskin ainakaan miehen kauniista sielusta. Kaljamahalla on taatusti heikommat mahdollisuudet päästä saatille kuin sutjakkaamman.

Onneksi ihmiset pitävät eri asioita kauniina toisessa ihmisessä, vaikka tietyt kauneusihanteet elämäämme ja pariutumista hallitsevatkin. Kai tälläkin asialla on selitys tiedemaailmasta. Valitaanhan eläinmaailmassakin se korein tai vahvin. Itse en naisessa heti ensimmäisenä katso kiloja, varsinkin kun itselläkin on niitä jokunen liikaa. Minusta kauneinta naisessa on monesti hänestä lähtevä ilo. Hymy ja säteily.



torstai 26. huhtikuuta 2007

Kaatunutta jättiä on helppo potkia


Eilen tuli televisiosta erinomainen dokumentti Tsernobylin ydinvoimalan tuhosta. Voimalan tuhoon kulminoitui Neuvostoliiton pitkä alamäki. Tuho näytti toteen myös syyt Neuvostoliitonkin tuhoon. Avoimuuden puutteen ja salailun, sekä kehnon yhteistoiminnan, vaikka se kai neuvostovaltion perimmäinen idea oli. Dokumentti olisi minusta suositeltava katsottava niille henkilöille, jotka väittävät suomalaisen ydinvoiman olevan ainoastaan turvallista ja ongelmien olevan vain Venäjällä.

Dokumentti paljasti myös neuvostokansan paremman puolen.Yksittäisten ihmisten henkilökohtaisen uhrautuvaisuuden. Moni tuhojen raivaaja meni tuhon sekaan tietäen varmasti alitajuisesti kuolevansa tai ainakin vakavasti sairastuvansa. Viranomaiset eivät tietenkään kertoneet raivaustöiden vaarallisuudesta näille miehille, joille kävi kuten sotaveteraaneillekin on tavannut käydä. Heidät unohdettiin mitaleiden jaon jälkeen ja nyt he tekevät hidasta kuolemaa.

Neuvostoliitosta on loppunsa jälkeen tehty yleinen sylkykuppi. Totuuden nimissä täytyy sanoa, että lukuisten ja valtavien ongelmien lisäksi maassa oli sen parhaimmassa vaiheessa hyvääkin. Harvalle on ilmainen terveydenhuolto ja koulutus arkipäivää nykypäivänäkään. Suomessahan järjestelmä on siitä puolivälistä.

Itsestään selvä tulevaisuus osaltaan tuhosi Neuvostoliiton, ihminen, jolla ei ole yhteiskunnan tavoitteiden lisäksi henkilökohtaisia tavoitteita elämässään, on harvemmin tuottava. Neuvostoliittoon syntyi eliitti siinä missä kapitalistisiinkin maihin, joten kaikki eivät loppupeleissä olleet edes tasa-arvoisia. Harmi, ettei Gorbatsoville annettu tarpeeksi aikaa maansa muuttamiseen, vaan päinvastoin hän vain nopeutti tuhoa, koska järjestelmän mädännäisyys lopulta paljastui.

Teini-iästä on jäänyt mieleeni Neuvostoliiton polkumyynti, itsekin olen pakolliset koppalakkini ja Leninin kuvani Mustamäen torilta ostanut. Tuota aikaa ajattelee näin jälkeenpäin kaatuneen jätin halveksuntana. Vähän sellaisella pelonsekaisella raivolla Suomessa Neuvostoliittoa sen kuoleman jälkeen nuijittiin ja nuijitaan Venäjää yhä Neuvostoliiton perillisenä. Samanlaisen kohtalon ovat kokeneet niin Kekkonen, Ahti Karjalainen kuin muukin Neuvostoliiton aikaan liitettävä.

Moni minua tuntematon on varmaan pohtinut omaa poliittista kantaani, kun on politiikka-blogejani lukenut. Paljastettakoon se nyt. Teininä minua kiehtoi Neuvostoliitto ja myös Kuuba suuresti. Kuubassa minua kiehtoi aidosti kansasta lähtenyt vallankumous ja kukapa poliittisesti tietoinen nuori ei olisi Che Guevaraakaan joskus ihaillut.Nyt tosin Kuubakin on osoittautunut rampautuneeksi, kun rahavirta Neuvostoliitosta loppui. Syyttää tosin voi Usan järjetöntä kylmän sodan aikaista kauppasaartoakin, jota ei ole yhtään järjellistä syytä jatkaa.

Olin siis yhdessä vaiheessa hyvinkin vasemmalla, joka tuli vähän jo äidinmaidosta. Nyttemmin olen asettautunut viherpunaiseksi persoonaksi.

Kaatunutta jättiä on helppo potkia


Eilen tuli televisiosta erinomainen dokumentti Tsernobylin ydinvoimalan tuhosta. Voimalan tuhoon kulminoitui Neuvostoliiton pitkä alamäki. Tuho näytti toteen myös syyt Neuvostoliitonkin tuhoon. Avoimuuden puutteen ja salailun, sekä kehnon yhteistoiminnan, vaikka se kai neuvostovaltion perimmäinen idea oli. Dokumentti olisi minusta suositeltava katsottava niille henkilöille, jotka väittävät suomalaisen ydinvoiman olevan ainoastaan turvallista ja ongelmien olevan vain Venäjällä.

Dokumentti paljasti myös neuvostokansan paremman puolen.Yksittäisten ihmisten henkilökohtaisen uhrautuvaisuuden. Moni tuhojen raivaaja meni tuhon sekaan tietäen varmasti alitajuisesti kuolevansa tai ainakin vakavasti sairastuvansa. Viranomaiset eivät tietenkään kertoneet raivaustöiden vaarallisuudesta näille miehille, joille kävi kuten sotaveteraaneillekin on tavannut käydä. Heidät unohdettiin mitaleiden jaon jälkeen ja nyt he tekevät hidasta kuolemaa.

Neuvostoliitosta on loppunsa jälkeen tehty yleinen sylkykuppi. Totuuden nimissä täytyy sanoa, että lukuisten ja valtavien ongelmien lisäksi maassa oli sen parhaimmassa vaiheessa hyvääkin. Harvalle on ilmainen terveydenhuolto ja koulutus arkipäivää nykypäivänäkään. Suomessahan järjestelmä on siitä puolivälistä.

Itsestään selvä tulevaisuus osaltaan tuhosi Neuvostoliiton, ihminen, jolla ei ole yhteiskunnan tavoitteiden lisäksi henkilökohtaisia tavoitteita elämässään, on harvemmin tuottava. Neuvostoliittoon syntyi eliitti siinä missä kapitalistisiinkin maihin, joten kaikki eivät loppupeleissä olleet edes tasa-arvoisia. Harmi, ettei Gorbatsoville annettu tarpeeksi aikaa maansa muuttamiseen, vaan päinvastoin hän vain nopeutti tuhoa, koska järjestelmän mädännäisyys lopulta paljastui.

Teini-iästä on jäänyt mieleeni Neuvostoliiton polkumyynti, itsekin olen pakolliset koppalakkini ja Leninin kuvani Mustamäen torilta ostanut. Tuota aikaa ajattelee näin jälkeenpäin kaatuneen jätin halveksuntana. Vähän sellaisella pelonsekaisella raivolla Suomessa Neuvostoliittoa sen kuoleman jälkeen nuijittiin ja nuijitaan Venäjää yhä Neuvostoliiton perillisenä. Samanlaisen kohtalon ovat kokeneet niin Kekkonen, Ahti Karjalainen kuin muukin Neuvostoliiton aikaan liitettävä.

Moni minua tuntematon on varmaan pohtinut omaa poliittista kantaani, kun on politiikka-blogejani lukenut. Paljastettakoon se nyt. Teininä minua kiehtoi Neuvostoliitto ja myös Kuuba suuresti. Kuubassa minua kiehtoi aidosti kansasta lähtenyt vallankumous ja kukapa poliittisesti tietoinen nuori ei olisi Che Guevaraakaan joskus ihaillut.Nyt tosin Kuubakin on osoittautunut rampautuneeksi, kun rahavirta Neuvostoliitosta loppui. Syyttää tosin voi Usan järjetöntä kylmän sodan aikaista kauppasaartoakin, jota ei ole yhtään järjellistä syytä jatkaa.

Olin siis yhdessä vaiheessa hyvinkin vasemmalla, joka tuli vähän jo äidinmaidosta. Nyttemmin olen asettautunut viherpunaiseksi persoonaksi.

tiistai 24. huhtikuuta 2007

Nainen on pappina hyvä



Olen seurannut mielenkiinnolla viime aikoina keskustelua naispappeudesta. Itse luulin, että naiset saavat toimia ihan normaalisti jo pappeina. Oli pieni yllätys, kun on selvinnyt, että jotkut miespapit kieltäytyvät työskentelemästä heidän kanssaan vakaumukseensa vedoten.

Ei taitaisi onnistua tuo vakaumus muissa työpaikoissa. Itse työskentelen naisvaltaisella työpaikalla ja joutuisin työskentelemään lähestulkoon yksin, jos omaisin ko. vakaumuksen.

Tunnustan, että en ole raamatun paras tuntija, mutta lukeeko siellä jossain, että naiset eivät saisi olla pappeja. Tai jos lukeekin, onko sillä nyt  niin hirveästi väliä enää vuonnaa 2007. Minusta ei loukkaa kenenkään uskoa, jos naiset toimivat pappeina ilman joidenkin ahdasmielisten boikotteja. En ymmärrä, miten evankelisluterilainen kirkko ei saa hommaa järjestykseen. Samanlainen syrjintä olisi johtanut muissa työpaikoissa jo varmaan jämäkämpiin toimenpiteisiin.

On turhaa syyllistää vain evankelisluterilaista kirkkoa, sillä ortodoksisessa kirkossa tai katolisessa kirkossa ei naisia ole pappeina ollenkaan puhumattakaan islamista.

Jumalanpalvelukset ovat vain yksi osa papin työtä. Osa seurakuntalaisistakin kieltäytyy naisten tarjoamista kasteista yms. tehtävistä. En ymmärrä, minusta voi päinvastoin olla helpompi juttelemaan asioistaan naispapin kuin miespapin kanssa. Paitsi ehkä vain joistain miehenä oloon liittyvistä kysymyksistä, joita vain toinen mies voi ymmärtää.

Tuntuu vaikealta ymmärtää, miksi pappeus ylipäätään on sidoksissa  uskonnoissa sukupuoleen. Minusta uskon välittäjänä on paras sellainen ihminen, jonka sielu on mukana hommassa. Pahinta mitä tiedän, ovat ns. leipäpapit, jotka tekevät työtään kuin tehtaanliukuhihnatyötä. Papin työn pitäisi olla kutsumusammatti, jos mikä.

Henkilökohtainen mielipiteeni on, ettei kirkkoa edes tarvita välikätenä Jumalan ja ihmisten välillä. Sinänsä kirkot tekevät paljon hyvää työtä, mikä itse asiassa kuuluisi muun yhteiskunnan tehdä, kuten ruoka-apu yms. asiat.

En halua loukata kenenkään vakaumusta/uskoa, joten minusta on ihan ok, jos joku ihminen kirkosta saa valoa elämäänsä. Se tässä näin heti tiedoksi. Oma äitinikin sanoi minulle pienempänä, että sinusta Esa taitaa tulla pappi. Mutta ei tainnut sitten tulla.

Jonkin tason saarnamies kyllä.

Laulettu ja juotukin tosin on niin kuin Pauli Hanhiniemen laulussa.

Nainen on pappina hyvä



Olen seurannut mielenkiinnolla viime aikoina keskustelua naispappeudesta. Itse luulin, että naiset saavat toimia ihan normaalisti jo pappeina. Oli pieni yllätys, kun on selvinnyt, että jotkut miespapit kieltäytyvät työskentelemästä heidän kanssaan vakaumukseensa vedoten.

Ei taitaisi onnistua tuo vakaumus muissa työpaikoissa. Itse työskentelen naisvaltaisella työpaikalla ja joutuisin työskentelemään lähestulkoon yksin, jos omaisin ko. vakaumuksen.

Tunnustan, että en ole raamatun paras tuntija, mutta lukeeko siellä jossain, että naiset eivät saisi olla pappeja. Tai jos lukeekin, onko sillä nyt  niin hirveästi väliä enää vuonnaa 2007. Minusta ei loukkaa kenenkään uskoa, jos naiset toimivat pappeina ilman joidenkin ahdasmielisten boikotteja. En ymmärrä, miten evankelisluterilainen kirkko ei saa hommaa järjestykseen. Samanlainen syrjintä olisi johtanut muissa työpaikoissa jo varmaan jämäkämpiin toimenpiteisiin.

On turhaa syyllistää vain evankelisluterilaista kirkkoa, sillä ortodoksisessa kirkossa tai katolisessa kirkossa ei naisia ole pappeina ollenkaan puhumattakaan islamista.

Jumalanpalvelukset ovat vain yksi osa papin työtä. Osa seurakuntalaisistakin kieltäytyy naisten tarjoamista kasteista yms. tehtävistä. En ymmärrä, minusta voi päinvastoin olla helpompi juttelemaan asioistaan naispapin kuin miespapin kanssa. Paitsi ehkä vain joistain miehenä oloon liittyvistä kysymyksistä, joita vain toinen mies voi ymmärtää.

Tuntuu vaikealta ymmärtää, miksi pappeus ylipäätään on sidoksissa  uskonnoissa sukupuoleen. Minusta uskon välittäjänä on paras sellainen ihminen, jonka sielu on mukana hommassa. Pahinta mitä tiedän, ovat ns. leipäpapit, jotka tekevät työtään kuin tehtaanliukuhihnatyötä. Papin työn pitäisi olla kutsumusammatti, jos mikä.

Henkilökohtainen mielipiteeni on, ettei kirkkoa edes tarvita välikätenä Jumalan ja ihmisten välillä. Sinänsä kirkot tekevät paljon hyvää työtä, mikä itse asiassa kuuluisi muun yhteiskunnan tehdä, kuten ruoka-apu yms. asiat.

En halua loukata kenenkään vakaumusta/uskoa, joten minusta on ihan ok, jos joku ihminen kirkosta saa valoa elämäänsä. Se tässä näin heti tiedoksi. Oma äitinikin sanoi minulle pienempänä, että sinusta Esa taitaa tulla pappi. Mutta ei tainnut sitten tulla.

Jonkin tason saarnamies kyllä.

Laulettu ja juotukin tosin on niin kuin Pauli Hanhiniemen laulussa.

maanantai 23. huhtikuuta 2007

Melankoliaa osa 2


Tänään on taas ollut sellainen päivä, että kaikki on enemmän tai vähemmän v...nut. En tiedä johtuuko sitten surkeasta säästä vai yhä pahenevasta kolmenkympin kriisistäni.

Jotenkin vain kyllästyttää, kun mikään ei tunnu muuttuvan elämässäni, vaikka aina yrittää sekä työ- ja yksityiselämässä 110 prosenttisesti. Tai sitten ongelma piilee juuri liiassa yrittämisessä. On kovin vaikeaa antaa olla itsensä heikko, kun olen oppinut turvaamaan itseeni, mutta kai sitä meikäläisenkin selkä taittuu siinä missä muidenkin.


Töissä ei nyt sinänsä mitään dramaattista ole, mutta ei mitään yllättävääkään. Tai jos joku yllätys tulee, sekin on useimmiten negatiivinen. Jotenkin sitä julkisen alan tiedottajana vaan väsähtää joskus ainaiseen kuntalaisten, median, virkamiesten ja poliitikkojen välikädessä olemiseen. Aina jollain tuntuu olevan jotain huomauttamista ja mikään ei tunnu olevan koskaan tarpeeksi. Motivaatiota saa joskus hakea, vaikka pyhä luterilainen periaatteeni onkin tehdä työni aina kunnolla.

Pitäisi päästä seuraavalle asteelle töissäkin, mutta sitä varten taas pitäisi päästä saamaan lisäkoulutusta. En oikein tiedä, mikä sitten neuvoksi, jos en syksyksi pääse. Jälleen olen yrittänyt, mutta pettymykseen sitä kai täytyy tässäkin suhteessa jo valmistautua. Kai sitä olisi pitänyt tehdä kiltisti asiat siinä järjestyksessä missä muutkin. No, siitäkin on nyt saanut maksaa.


Depis-hetkistäkin tulee syyllinen olo, kun tietää, että aina jollakin menee paljon huonomminkin. Toisaalta täytyy sitä olla itsekäskin, eikä aina ajatella vain muita. Joskus vain pistää mielen matalaksi, että jotkut saavat enemmän onnea ja menestystä vähemmälläkin yrittämisellä. Siltä ainakin tuntuu. Itselläni silloin tällöin joku onni potkaisee, mutta ehkä en osaa olla vain tyytyväinen mihinkään. Olen varmaan niitä nyky-ajan Jatkuvan Onnen -ajatuksen uhreja, joilla pitäisi aina olla suuria tunteita joko hyvässä tai pahassa kierroksessa kuin konsanaan Levottomat-elokuvassa.

Joskus tekisi mieli tehdä, niin kuin nämä Poliisi-tv:n katoajat, jotka jättävät vain kännykän lentokentälle ja häviävät omille teilleen. Ehkä löytäisin itsenikin paremmin kirjoittaessani Kerouacin Matkalla-kirjaa uusiksi ympäri Eurooppaa. Virkamiesminäni taitaa olla liian mukavuudenhaluinen siihenkin.

Ehkä nämä masennuksen hetket ovat sellaisia pieniä kuolemia, joista täytyy syntyä seuraavaksi päiväksi aina uudelleen.

Täytyy muuten pyytää anteeksi lukijoiltani tätä kitinää, lupaan taas seuraavalla kerralla kirjoittaa jotain järkevämpää.



lauantai 21. huhtikuuta 2007

Jatkuuko Karpo-journalismi?


Suomalaisen tv-journalismin ikoni Hannu Karpo jättää tv-ruudun toukokuussa. Vaikka Karposta on tehty pilaa tv-sketseissä, enkä itsekään ollut ohjelmaa seurannut enää muutamaan vuoteen, täytyy miehelle nostaa hattua.

Hän on yleensä ollut se pienen ihmisen viimeinen oljenkorsi kun viranomaiset ja oikeuslaitos eivät enää auta. Varsinkin jos ovat itse vielä ahdingon aiheuttajia. Vähän pelottaa, löytyykö Karpolle korvaajaa, vai onko kyseisen tyyppisen journalismin aika auttamattomasti ohi. Vääryyksiä löytyy takuuvarmasti juttujen aiheiksi. Mutta lasketaanko mediataloissa, ettei yleisöä enää kiinnosta sitä katsoa tv:stä.

Hyviä journalisteja Suomessa on paljon, joten ainakaan ammattitaidon puutteesta homma ei jää kiinni. Eri asia on sitten vain se kuuluisa journalismin riippumattomuus, kun kaikki media rupeaa olemaan vain jokusen mediatalon hallinnassa välineistä riippumatta. Alati kuihtuvasta puoluelehdistöstä puhumattakaan.

Onneksi en usko median täyteen viihteellisyytenkään. Aina on ihmisiä, jotka jaksavat olla kiinnostuneita oikeistakin asioista, eikä vain tirkistelystä. Silloin on myös aina laadukkaita medioita tarjolla. I hope so.

Saa nähdä malttaako Karpokaan jättäytyä kokonaan pois median palveluksesta. Monesti toimittajien eläkkeelle jäänti on ollut kuin veteen piirretty viiva. Toimittajan ammatti on siinä suhteessa vähän kuin taiteilijan. Se on niin sisällä ihmistä, ettei sitä noin vain jätetä. Veteraanijournalisteilla on sitä paitsi niin suuri tietämys ja elämänkokemus, että olisikin sääli, jos ne käyttämättä jäisivät.



perjantai 20. huhtikuuta 2007

Mikä on miehisyyttä?


Tänään Subbarilta alkaa uusi Äijät-ohjelma. Se täytyy ihan mielenkiinnosta katsoa. Äijiä yrittävät muutkin tv-kanavat nyt kilvan tavoittaa oikein omilla kanavillaan. Miehisyydestä ja äijyydestä on kyllä tehty mahdollisimman yksioikoista, ikään kuin kaikki miehet olisivat samasta muotista.Eihän kukaan väitä kaikkia naisiakaan pinkistä tykkääviksi blondeiksi. Samoilla apajilla tv-kanavien kanssa ovat olleet miehille suunnatut lehdet, jotka ovat kuihtuneet yleensä yhtä nopeasti pois kuin ovat syntyneet.

Itse kuulun siihen laajaan suomalaismiesten joukkoon, jotka kamppailevat pehmomiehisyyden ja äijyyden välimaastossa. En ole mikään asfalttimies, mutta en "neitikään". Syön kokolihaa, mutta en katso lätkää.

Sanonta siitä, että miehenä olo nyky-yhteiskunnassa ei ole helppoa, pitää kyllä paikkaansa. Samaan aikaan kun täytyisi olla laumaansa puolustava alfa-uros, täytyisi olla herkkä tunteistaan kertoja. Yritä siinä sitten löytää paikkaansa odotusten maailmassa. Itsestäni löydän molemmat puolet, niin kuin varmaan muutkin miehet.

Sinänsä Suomessa macho-miehenä olo ei oikein taitaisi edes onnistua. Suomi on loppujen lopuksi ollut aina aika tasa-arvoinen yhteiskunta. Naiset joutuivat kylmässä pohjolassa pellolle töihin siinä missä miehetkin, eikä heitä eristetty palvonnan kohteiksi kartanoihin. Suomalainen nainen ei ole myöskään koskaan suostunut machoiltavaksi, vaan on tuntenut arvonsa. Ja se on hyvä asia.

En ole oikein pitänyt nyky-yhteiskunnan vimmasta tehdä kaikesta sukupuoletonta. Miehet ja naiset ovat erilaisia jo fysiologiansa puolesta. Miksi miesten ja naisten pitäisi olla samanlaisia? Minusta elämän suurimpia ihanuuksia on se, että miehet ja naiset ovat erilaisia myös luonteenpiirteiltään ja ajattelultaan. Elämähän olisi hirveän tylsää, jos sukupuolten täytyisi olla ihan samanlaisia.

Mutta mitä miehisyys sitten on? Pitäisikö miesten olla aina urheilusta ja autoista kiinnostuneita? Pidän itseäni ihan miehekkäänä, vaikka ko. asiat eivät minua kiinnostakaan ja vaikka en ole kaksimetrinen lihaskimppu. Minusta miehisyys ilmenee sanonnassa "miehen sanaan voi luottaa". Mies, joka pysyy sanojensa takana on mies. Ja mies joka uskaltaa pyytää anteeksi ja uskaltaa näyttää tunteensa, mutta ei ole ylitsekäveltävä nössykkä.

Tunteiden näyttämistä miehiltä muuteen yleensä vaaditaan, mutta kun ne näyttää varsinkin ihmissuhteissa, niin monesti tulee leimatuksi "akkamaiseksi". Näin ainakin omien kokemusteni mukaan on käynyt. Se on tätä ristiriitaisuuden maailmaa mitä mieheltä odotetaan. Yritä siinä sitten avautua.

Samoin sanotaan, että "käyttäydy kuin mies". Mitä ihmettä sekin tarkoittaa? Ilmeisesti sitä, että pidäpä kaikki sisälläsi, äläkä anna ilmeesi värähtää hädänkään hetkellä. Se onkin nähty mitä silloin tapahtuu. Kaikki tulee jossain vaiheessa ulos, siksipä kai tässä maassa riittääkin perheväkivaltaa ja muuta murhetta niin paljon.

Itse olen ylpeä siitä, että olen aina uskaltanut kulkea omaa polkuani. Minusta se jos mikä on miehisyyttä. Se on vähän niinkuin Aki Sirkesalon laulusta "miehen täytyy tehdä mitä miehen täytyy tehdä".

Tai mitä sillä tekee.



tiistai 17. huhtikuuta 2007

Orjuutta ei ole vielä täysin tuhottu


Pääsykoekirjassani on yksi luku orjuudesta. Selvisi mielenkiintoisia yksityiskohtia. Orjuuden lopettaminen 1800-luvulla oli ensimmäisiä kansalaisliikkeiden ja maailmanlaajuisen poliittisen painostuksen ansiosta tapahtuneita edistysaskeleita. Etunenässä silloin valistunein Iso-Britannia.

Tosin kesti kauan ennen kuin orjuus todellisuudessa loppui ja käytiinpä Yhdysvalloissa sisällissotakin ennen kuin loppu saatiin orjuudelle. Ennen orjuuden kieltämistä orjuutta pidettiin enemmän tai vähemmän luonnollisena asiana, koska ihmisiä ei muutenkaan pidetty syntyjään tasa-arvoisina. Samaan aikaan kun ihmisten tietoisuus kasvoi loppuivat myös orjuuden kannattajatkin.

Orjuus ei ole kuitenkaan maailmasta tyystin hävinnyt. Eräissä Afrikan maissa orjia on edelleen, vaikka niissäkin maissa lainsäädäntö kieltää sen. Todellisuus on toista. Nämä maat ovat Sudan ja Mauritania. En tiedä kuinka kaukana orjuudesta vierastyöläiset Filippiineiltäkään ovat Saudi-Arabiassa tai muut enemmän tai vähemmän kurjuudessa elävät vierastyöläiset ympäri maailmaa.

Euroopassakin orjuutta löytyy. Ensimmäisenä tulevat mieleen Itä-Euroopan seksityöläiset, jotka enemmän tai vähemmän ovat huijattuja vastaanottomaihinsa Länsi-Eurooppaan ja missä heitä pidetään enemmän tai vähemmän vankeina. Miksi tämäkin asia on niin vaikeaa saada loppumaan?

Sitten tulee mieleen taloudellinen orjuus. Minusta ylivelkaantuneidenkaan kohtalo ei ole kaukana orjuuden ikeistä. Jos ihmisen ei kannata töissä enää sen takia, että kaikki raha menee lyhennyksiin, niin jotain on pahasti vialla. Velkoja toki sovitellaan, mutta kaikille sekään ei ole tuonut helpotusta. Eri asia tietenkin on, onko velat henkilön omista toimista johtuvaa, vai sitten pelkästään kovempaakin kovempi kohtalo, mihin hänet on ajettu/joutunut.

Siirtomaa-aika jatkuu myös vanhaan tyyliin yhä. Ylivelkaantuneet maat ovat yhä riippuvaisia entisistä isännistään. Nyt taloudellisesti. Miksi tätäkään ongelmaa ei saada ratkaistua? Taas paljon kysymyksiä minulta, mutta vastauksia näyttää olevan vaikea löytää.

Löytyisipä sama tahto, mikä kansakunnilla oli orjuutta lopettaessaan.

Haitin vallankumous on muuten syyttä jäänyt muiden vallankumousten varjoon. Haitissa nimittäin orjat vapauttivat 1790-luvulla itse itsensä isännistään. Itse asiassa se oli ainoa onnistunut orjakapina. Sitäkin surullisemmaksi tekee Haitin nykytilan seuraaminen. Kurjuutta, kurjuutta, köyhyyttä sekä surkeita vallanpitäjiä.

Afrikan orjakauppaa eivät pääsykoekirjani mukaan myöskään pyörittäneet arabiorjakauppiaat yksin niin kuin peruskoulun kirjat opettivat. Afrikkalaiset heimot nimittävät vangitsivat itsekin toisiaan ja myivät eurooppalaisille orjakauppiaille.



sunnuntai 15. huhtikuuta 2007

Maine ja viestintä


Viestinnän maailmassa maine-sanalta ei voi välttyä. Oikeastaan kaikki viestinnän oppaat perustuvat enemmän tai vähemmän maineesta puhumiseen. En tiedä, onko maine ohimenevää villitystä vaiko pysyvä ystävämme. Eri asia on vielä se tosi-asia, otetaanko maineen vaalimista oikein edes tosissaan. Maineestahan lähtee yhteisön koko uskottavuus ihmisten silmissä. Jos yhteisöllä on huono maine, periaatteessa markkinointikin on turhaa. Ja mainehan korjaantuu äärimmäisen hitaasti.

On yllättävää kuinka heikosti hyvän maineen viesti on tavoittanut yhteisöt. Ratkaisuja tehdään tulevaisuutta pahemmin miettimättä tai sitten ei vain välitetä, kunhan saadaan leikkaukset tai muut muutokset tehtyä. Ajatellaan, että kyllähän nämä kriisit nopeasti unohtuvat ihmisten mielistä.

Näinhän ei ole, vaan ihmiset muistavat virheet kauan. Kaikki muistavat esimerkiksi SAK:n tökerön vaalimainoksen, joka melkein aliarvioi suomalaisten älykkyyttä. Sinänsähän mainoksella haettiin hyvää tarkoitusta, mutta suomalaiseen makuun se oli aivan liian osoitteleva.


Maineajattelu on Suomessa levinnyt vasta yhteisöihin. Minusta maineen voisi tuoda yksityishenkilöidenkin ulottuville, varsinkin niiden, jotka ovat julkisuudessa. Omaa henkilöään voi tietoisesti rakentaa tiettyyn suuntaan, mutta se on ehkä koettu Suomessa vielä liian amerikkalaiseksi.

Viestintä on yleensä se asia, jota kaikissa yrityksissä ja yhteisöissä korostetaan tyyliin kuinka kaikki lähtee viestinnän toimivuudesta ja kuinka tärkeätä se on meidän yhteisöllemme. Harvassa ovat kuitenkin ne yhteisöt, joissa aidosti arvostetaan viestintää korusanojen ulkopuolella puhumattakaan todellisista kasvavista resursseista. Viimeistään siinä vaiheessa totuus paljastuu, kun puhutaan vanhakantaiseksi viestinnästä tiedottamisena.

Useampikin viestintäjohtaja on valitellut, että viestintä koetaan enää vain pr-kampanjointina. Toimittajat eivät ole tyhmiä, vaan osaavat etsiä uutisen ilman turhaa kaunisteluakin. Päinvastoin, toimittajat arvostavat varmasti sellaista yhteisöä, jonka tiedotteisiin voivat luottaa ilman krumeluuria tai todellisen ongelman peittelyä. Sehän se ei ole viestinnän tehtävä, vaan tuottaa tietoa tasapuolisesti kaikille.

Itsellenikin on joskus valiteltu, että eihän sitä tiedotettasi nyt sitten näkynyt missään lehdessä. Ikään kuin lehdistöä voisi käskyttää. Tosin monesti on kyse ollut siitä, ettei ko. henkilöllä ole tietoa viestinnän realiteeteistä. Siinä me tiedottajat voimme mennä itseemme, jos emme ole onnistuneet tehdä työtämme riittävän näkyväksi. Monesti viestintä koetaan pelkästään lehdistötiedottamisena. Viestintähän on oikeastaan kaikkea mahdollista mitä ajatella saattaa aamun lehden lukemisesta kahvituntijuoroiluun.


Sen kun saisi ymmärretyksi.

PS. Kevät se tulla jolkuttaa. Varpusetkin puuhaavat paraikaa ikkunani alla jälkikasvua niin että höyhenet  pöllyävät :)



lauantai 14. huhtikuuta 2007

Yksinäisyys ei ole elämänehto


Yksi suuria mysteereitä on, miksi ihmiset ovat nykyisin yksinäisempiä kuin koskaan? Keinoja toisen tavoittamiseen on myös enemmän kuin koskaan. Itse olen sitä mieltä, että yksinäisyys ja alkoholi tappavat Suomessa yhdessä enemmän ihmisiä kuin epäterveellinen ruokavalio.

Onkohan suomalaisessa kansanluonteessa jotain, mikä altistaa meidät yksinäisyydelle? Enemmänkin varmaan puhumattomuuden kulttuuri, varsinkin kun kyseessä ovat vaikeat asiat. Yksinäisyys on siitä omituinen asia, että siitä voi kärsiä, vaikka ulkonaisesti näyttäisikin omaavan paljon ystäviä. Surullisia koomikoita on paljon. Hektinen elämä myös altistaa yksinäisyydelle, vaikka se hullulta kuulostaakin. Kun ei ole aikaa kuunnella edes omia ajatuksiakaan, miten aikaa riittäisi muidenkaan kuunteluun.

Äärimmäinen yksinäisyyden ilmaisumuoto on itsemurha. Jokainen itsemurha on turha. Yksinäisen ihmisen yksinäisyyteen on kuitenkin vaikea puuttua ja monesti yksinäinen saattaa käpertyä kuoreensa entistä enemmän petyttyään harvoihinkin kontakteihinsa. Toivottavasti esimerkiksi internet auttaisi yksinäisiäkin ongelmissaan, netissä kun voi anonyyminäkin purkaa tuntojaan tai vaikkapa etsiä ihmissuhdetta itselleen.

En voi väittää, ettenkö minäkin olisi kärsinyt yksinäisyydestä eritoten lapsena ja murrosikäisenä. Silloin en tuntunut löytävän ystäviä ja sielunkumppaneita oikein millään. Näin jälkeenpäin ajateltuna en tietysti olisi se ihminen mikä nyt olen. Viihdyin paljon kirjojen ja ajatuksieni parissa. Olin siis oikein perusnörtti.

Nykyisin tunnustan olevani liian laiska yhteydenpitäjä, mutta en oikeastaan tunne olevani yksinäinen. Viihdyn myös omissa oloissanikin hyvin, enkä sinänsä kaipaakaan koko ajan seuraa. Ja jos olo yksinäiseltä tuntuukin, sitä voi kaivaa vaikka hyvän levyn esiin.



keskiviikko 11. huhtikuuta 2007

Pariisin Pikku-Varpunen


Jokunen viikko ensi-iltaan tuli Edith Piafista "Pariisin Pikku-Varpusesta" kertova elämäkertaelokuva. Mistähän Piafin lempinimi muuten tuli, kun pientä kokoansa lukuunottamatta hän oli kaikkea muuta kuin varpunen.

Jatkan siis sitkeästi ranskalaisuuden ruotimista.

On ihme, ettei Piafista ole tehty aiemmin ainakaan laadukasta elokuvaa, kun ajattelee Piafin elämäntarinaa. Ilotalossa kasvanut tyttö, joka revittiin katulaulajasta mitä suurimpaan kuuluisuuteen. Onkohan kynnys ollut liian suuri, kun Piaf on ranskalaisuuden kulmakiviä siinä missä Eiffel-tornikin?

Piafin ihailu ei ehkä ole tavanomaisinta 29-vuotiaalle miehelle, mutta Piafin laulua ei voi olla ihailematta, vaikka sanoista ei tuon taivaallista ymmärräkään. Sävelet kai ne maailman yhteinen kieli ovatkin. Harva laulaja pystyy lataamaan esitykseen samanlaista tunnetta, vaikka Piafin aikainen äänityskalusto ei aina oikeutta hänelle teekään. Olen vakavasti harkinnut, että kaltaiseni laiska elokuvissa kävijä saattaa raahautua elokuvateatteriin, jos elokuva on lainkaan katsomisen arvoinen.

Piafista tulee jotenkin mieleen Badding, vaikka yhtäläisyydet siihen loppuvatkin. Kumpaakin oli siunattu ainutlaatuisella äänellä. Molemmat tulkitsivat huonotkin laulut omanlaisikseen. Siinähän tulkitsijat punnitaankin. Kummankaan yksityiselämä ei sujunut myöskään kivuttomasti, vaikka se nyt tuntuu olevan suurilla laulajilla enemmän sääntö kuin poikkeus.

Miten Piafin kaltaisille laulajille olisi käyttöä nykypäivän musiikkiteollisuudessa on aivan eri asia. Oliko Piaf aikansa lapsi, joka kuvasti sota-ajan jälkeistä Ranskaa äärimmäisellä tunteella? Itse uskon, että vaikka musiikkiteollisuudesta aina syytetään kaupallistumisesta, niin lahjakkuuksille on tilaa vieläkin. Useinhan pienet levy-yhtiöt antavat ensiksi mahdollisuuden ja isot firmat nappaavat sitten kermat päältä. Jokaisella aikakaudella on omat tyylinsä ja valtamusiikkinsa. Legendat säilyvät sitten kauemmin.

Mitenköhän Chanson-laulu elää nykyisin? En edes tiedän Piafin lisäksi ketään muuta kyseisen tyylilajin laulajaa.



maanantai 9. huhtikuuta 2007

Taistoa taivaskanavilla


Televisiooni ilmestyi pääsiäisen aikana uusi kanava: France 24-uutiskanava. Ranskalaiset ovat näemmä tehneet myönnytyksen ja alkaneet tuotta uutisia englanniksi tavoittaen näin suurempia yleisöjä maailmankuvalleen.

Olen joskus aiemmin haukkunut blogissani ranskalaisia itsekkäiksi EU:n suhteen, mutta todellisuudessa pidän ranskalaisista. Heissä on hyvää röyhkeyttä ja itsetietoisuutta oman kulttuurinsa suhteen englanninkieliseksi muuttuvassa maailmassa.

Mielenkiintoista olisi myös, jos esimerkiksi Venäjä, Kiina ja Al-Jazeera tarjoaisivat englanniksi ilmaiseksi satelliittikanaviaan. Nythän uutisointi näistä maista jää eurooppalaisten ja amerikkalaisten uutiskanavien varaan. Tosin mitään todellisuudelle vierasta propagandaa en kaipaisikaan, ehkä toisenlaista näkökulmaa vain.

Televisiostani näkyy kolmen suuren kulttuurin uutiskanavia. France 24:en lisäksi näen BBC worldin ja Deutsche Wellen. Hirveästi en ole nähnyt eroa uutisissa, enkä oikeastaan katso ko. kanavia kuin silloin enemmälti kuin maailmalla tapahtuu kohahduttavia. Silloin varsinkin BBC pääsee oikeuksiinsa, niillä kun näyttää olevan reporttereita maailman joka kolkassa. Lontoon pommi-iskujen aikana parhaiten ajan tasalla pysyi BBC:n mukana. BBC pitää myös brittiläisen kulttuurin puolta seuraamalla tiivisti krikettiä, mikä tuntuu suomalaiselle käsittämättömän vaikealta urheilulajilta ymmärtää. Deutsche Welle taas vaikuttaa ohjelmistoltaan lähinnä maailmaa kiertäville saksalaisille liikemiehille tarkoitetulta.

Ranskasta puheen ollen on mielenkiintoista nähdä jatkuuko oikeiston voittokulku Euroopassa. Ranskassahan tosin kysymys on lähinnä siitä, pystyykö oikeisto pitämään presidentin paikan erittäin presidenttivaltaisessa maassa. Oikeiston ehdokas Sarkozy taitaa olla vahvoilla, sillä  Ranskassa on aina pidetty vahvoista miehistä De Gaullen ja Mitterrandin tapaan. Mutta kukapa näistä vaaleista tietää ennen lopullisia tuloksia.



lauantai 7. huhtikuuta 2007

Kova hinku julkisuuteen


Kävin taas vaihteeksi Hesarin verkkosivujen henk.koht. osastolla. Näin aikani kuluksi hiljaisena pääsiäisenä. Tai olen vain koukussa sivustoon ja eritoten sen testeihin. Nyt testasin, kuka julkkis olisin. Tulos ei ollut aivan toivottu. Olisin nimittäin Mikko Alatalo. Eikö minussa olekaan yhtään enempää rockia. Mikko Alatalo.

Toisaalta Mikko on tehnyt Ihmisen ikävä toisen luo-kappaleen, joka on hieno tulkinta kapakan kanta-asiakkaan kaipuusta. Ja pääsenpähän sitten vielä joskus eduskuntaankin, jos kerran Mikko olen.

Julkisuus on aina kiehtonut minua tai oikeastaan sen psykologiset vaikutukset ihmiseen. Mikä saa ihmiset haluamaan julkisuuteen hinnalla millä hyvänsä? Ja mikä tekee julkkiksesta julkkiksen? Tutkimusten mukaanhan lasten toiveammattikin on julkkis.

Ann-Nicole Smithän oli julkkis julkisuuden takana. Hänen kuolemastaankin tehtiin julkisuutta, kun isäehdokkaita lapsille löytyi jokapuun takaa. Minulla käy sääliksi koko nainen. Mitä valtavaa hyväksikäyttöä ihmisellä, joka loppuvaiheessaan tuskin oli enää tässä maailmassa. Sama ilmiöhän on Suomessakin Matti Nykäsineen yms. Turhilla vaatekaappi-jutuilla saadaan myös hyvin tärkeitä asioita pois julkisuudesta. Suomalaisten kunniaksi täytyy sanoa, että täällä harvemmin mennään julkkisten hysteeriseen palvontaan asti. Täällä julkkikset ovat lähinnä työpaikan kahvipöytäkeskustelun aiheita, vähän niin kuin naapureita.

Olisi tietenkin tekopyhää väittää, etten myös itse pitäisi julkisuudesta jollain tasolla. Tuskin muuten tännekään ajatuksiani kirjoittaisin, vaikka tämä julkisuushan nyt on pientä iltapäivälehtien julkisuuteen. Olisihan megajulkisuudesta paljon hyötyäkin elämässä, mikäli kestää jatkuvan tarkkailun. Jos minusta joskus tulisi julkkis en tosin olisi valmis vetämään julkisuuteen perhettäni tai vaatekaappiani.

Julkisuushan on ihmisen oma valinta, ellei sitten ole sattunut syntymään julkkiksen lapseksi.



perjantai 6. huhtikuuta 2007

Kehitys lähtee demokratiasta


Viime aikoina on jostain syystä kirjoiteltu paljon kehitysavusta. Tai oikeastaan sen riittämättömyydestä, ikään kuin ongelma olisi jotenkin uusi. Suomihan on kunnostautunut kehitysavun kehitysmaana. Sinänsä minusta kehitysavun tarkoituksellisuutta ei voi mitatakaan rahan määrässä. Kriteerinä täytyisi olla sen tuomat tulokset vastaanottavalle maalle. Suin päin kylvetty raha kuin harvoin auttaa ketään.

Valtiovallan kautta tapahtuvassa kehitysavussa on se vika, että se on aina enemmän tai vähemmän keinotekoista. Oikeat työpaikatkin syntyvät yritysten kautta. En tiedä, toimivatko isommat yritykset millään tavoin kehitysavun kentällä. Enemmänkin isot yritykset yhä riistävät kehitysmaita. Köyhiin maihin tuotu teollisuuskin taitaa olla harvemmin muuta kuin perusteollisuutta, josta ko. maahan ei koskaan jää riittävästi rahaa.

Kehitysmaiden ongelmat alkavat demokratiavajeesta. Tästä asiasta olen useammankin kerran kirjoittanut blogissani. Mikään kehitys ei ole realistista, ellei rahojen jakautumisesta tasapuolisesti tarpeessa oleville varmuutta. Tosin eipä tuo raha länsimaissakaan jakaudu oikeudenmukaisesti. Mikään järkevä yritys ei myöskään investoi kehitysmaihin, jos ne pelkäävät menettävän sijoituksensa. Se on vain se karu kapitalismin laki.

Demokratiaa ei luoda Usaan malliin pakottamalla, vaan kaikki alkaa koulutuksesta ja kehitysmaissa nimenomaan naisten kouluttamisesta. Naiset kun siirtävät lapsiinkin uuden ajatusmallin miehiä tehokkaammin. Naisten koulutus auttaisi myös kehitysmaiden kohtalonkysymyksen ratkaisussa. Väestönkasvu on saatava kuriin, muuten kaikki kehitys korreloituu ikävä kyllä hallitsemattomasti kasvavaan väestöön.

Olen itsekin osallistunut Unicefin ynnä muiden järjestöjen kehitysmaakeräyksiin. Kaikella kunnioituksella sinänsä hyvä työ on turhaa näpertelyä, ennen kuin suurvallat saadaan kaikella voimallaan ja vallallaan tuomaan demokratiaa kehitysmaihin. Tosin ei sodalla ja miehityksellä.

Se on kaiken a ja o.



keskiviikko 4. huhtikuuta 2007

Teho-osaston ihana muuttumattomuus


Huomenna Teho-osasto palaa taas ruutuun tauolta. Tehistä voi verrata Bon Joviin tai Paavo Väyryseen. Nämä kolme asiaa eivät koskaan muutu, vaan toiminta ja tuotanto on aina tuttua ja taattua muuttuvassa maailmassa. Suosikkini näistä kolmesta on kuitenkin Tehis.

Tehis on mennyt jo niin kauan televisiossa, että sen mukana on ehtinyt kasvaa pojasta mieheksi. Alkuperäisestä näyttelijäkaartista ei ole enää juuri ketään jäljellä. Se ei haittaa, sillä uudet henkilöt korvaavat helposti vanhat, kun roolihahmojen luonteenpiirteet ja rooli muistuttavat kovasti edeltäjäänsä. Kuka muistaa enää George Clooneyn roolihahmon nimeä, tai kuka tietää Tohtori Kovacin näyttelijän oikeaa nimeä? Roolin tärkein tehtävähän on olla naiskatsojien silmänilona. Tehiksessä on myös aina oltava topakka osastonhoitaja, jonka ulkonäkö on myös mukiinmenevä. Ja hänhän seurustelee tietenkin sen komean lääkärin kanssa aina jatkuvassa on-off-suhteessa. Eipä sitä yhteisestä sauvakävelylenkistä nyt draamaa saisikaan.

Tehiksessä olen aina ihmetellyt, kuinka hyvä työilmapiiri päivystyksessä on. Ajatelkaa, jokainen on melkein seurustellut jokaisen kanssa, mutta toimeen tullaan silti vaikka entinen mielitietty kiehnää vieressä uuden ihastuksen kanssa. Tehiksen väellä täytyy myös olla rautaiset hermot. Vähintään pari kertaa kaudessa joku käy ammuskelemassa tai helikopteri tipahtaa taivaalta, mutta silti Tehiksen henkilökunta ei tarvitse jälkipuinteja, vaan jatkaa työtänsä stoalaisella tarmolla.

Päivystyksiä on totuttu pitämään ruuhkaisina paikkoina. Jos lääkärit eivät enää kuuntele potilaitaan, niin ainakin Tehiksen lekureilla siihen tuntuu olevan aikaa. Lähdetäänpä sitä potilaan kotiinkin tarvittaessa selvittelemään asioita. Eipä voida väittää, että ainakaan Tehiksessä julkinen terveydenhuolto tökkii.

Tehiksessä tykkään myös ns. Turmiolan Tommi-jaksoista. Katsojalle selvitetään kädestä pitäen Irakin sodan syitä tai Darfurin kriisiä. Pääsevätpähän näyttelijätkin vähäksi aikaa pois tunkkaisesta studiosta.

Tehiksessä myös kandit saavat opastusta vanhemmilta lääkäreiltä. Mikä siinä muuten on, että ne ovat Tehiksessä joko liian ylpeitä tai arkoja? Ja aina se lahjakkain niistä tekee pahimpia virheitä, mutta kasvaa Tehiksen tehokkaimmaksi lääkäriksi. Tohtori Carterhan oli onnettomasta onnettomin alussa, mutta muuttui sitten loppua kohden isälliseksi kasvattajaksi.

Hyvää draamaa Tehis on, kun se on jaksanut minuakin jo yli vuosikymmenen kiinnostaa. Taitaa televisio viimeistään aueta yhdeksältä.



tiistai 3. huhtikuuta 2007

Pitävätkö lupaukset hoitajille?



Vähän aikaa sitten pääsin uudella tavalla kiinni toimittajan työhön. Toimittajan ura on aina ollut yksi haaveistani luovemman kirjoittamisen lisäksi. Olen nimittäin alkanut kirjoittaa Lähi- ja perushoitajien ammattilehteen Superiin freelancer-toimittajana. Se on mukavaa siksikin, että voi vaikuttaa hoitajien aseman ajamiseen ihan käytännössäkin.

Ennen vaaleja hoitajilla riitti ehdokkaissa ystäviä.  Nyt kun hallitusneuvotteluja käydään, on suuri riski että sanat palkankorotuksista syödään. Tai sitten asia verhotaan jonkin käsittämättömän lausekkeen tai julkilausuman taakse, josta ei ota juristikaan selvää. Mediallakin energia menee Matin ja Merikukan vahtaamiseen, eikä vaalilupausten toteutumisen seurantaan. Rahan hoitajien palkkojen nostamiseen täytyy tulla valtiolta, kuntien äärimmilleen rasitetuilta budjeteilta suuria korotuksia on ilman valtion apuun tuloa epärealistista odottaa.

Vaalikamppailun aikana annettiin huvittavia ja suorastaan loukkaavia lausuntoja joidenkin poliitikkojen suusta. Ehdotettiin muun muassa, että pitkäaikaistyöttömät tai bussikuskit koulutettaisiin lähihoitajiksi. Lausunnot osoittivat, kuinka vähän hoitotyöstä tiedetään. On hieman erikoista olettaa, että kaikista ihmisistä on hoitotyöhön. Kyllä jokaiseen ammattiin täytyy olla omat vaatimuksensa ja edellytyksensä. Ilmeisesti lähihoitajan koulutuksen arvostus kasvaa koko ajan, ainakin mitä Superin koulutustilaisuudessa alan ihmisten kanssa asiasta keskustelin.

Myös vanhustenhuollon kustannuksella äänten kalastelu vaalikampanjan aikana sai niskakarvani ajoittain pystyyn. Puheista tuli usein sellainen kuva, että vanhainkodeissa ja palvelutaloissa vanhukset elävät nälässä ja vailla hoitoa. Tiedottajan työni puolesta olen jonkin verran ko. laitoksia kiertänyt, enkä nähnyt mitään heitteillejättöön viittaavaakaan puhumattakaan nälässä pitämisestä. Toki en voi tietää, mitä kaikissa Suomen vanhainkodeissa tapahtuu. Väärinkäytöksiäkin varmasti löytyy.

Kansanedustaja Kimmo Kiljuselle täytyy nostaa hattua siitä, että hänellä oli rohkeutta mennä viikoksi hoitoapulaiseksi vanhainkotiin. Itsekin olen joskus ajatellut samaa. Artikkeleiden kirjoittaminen vanhusten hoidosta saisi silloin aivan uutta näkökulmaa, kun ei voisikaan tarkkailla etäältä pitäen itsensä tavallaan ulkopuolisena hoitohenkilökunnan siipien suojissa. Aikaisemmin olen tehnyt juttuja kriisikeskuksen ja erään päiväkodin päivästä, joten täysin uusi asia ei olisi minulle. Suosittelin lämpimästi jokaiselle tutustumista sosiaali- ja terveysalan arkeen, silloin sitä ainakin hetken osaa suhteuttaa omia ongelmiaankin oikeaan kontekstiin, kun vierailee kroonikko-osastolla vanhainkodissa.

Eikä sitä tiedä, vaikka joskus itsekin hakeutuisin hoitoalalle, jos täysin kyllästyn paperisoturin rooliin viestintämaailmassa ja haluan ihmisläheisempää työtä. Sehän on itseasiassa aika cooliakin tällä hetkellä, kun esimerkiksi Tumppi Varonenkin on lähihoitaja.

Superin nettisivuilla voi muuten kokeilla virtuaalisesti taitojaan hoitajana. Itse en taida tosin uskaltaa ottaa virtuaalihoidokkia tähän hätään, etten saisi pitkälle syntilistalleni virtuaalihoidokin kuolemaakin. Sen verran kiireinen tuo aikataulu joskus on varsinkin arkena.


Gadgetissa oli virhe