tiistai 27. helmikuuta 2007

Mikä on elämän tarkoitus?


Viime aikoina olen alkanut ajattelemaan syvällisiä asioita liikaa. Toivottavasti en ole höpsähtämässä lopullisesti. Olen pohtinut onko Jumalaa olemassa vai ei? Väitteitä löytyy puolesta ja vastaan. Toisaalta olen vankka darwinilaisen evoluutioteorian kannattaja, mutta toisaalta haluaisin uskoa, että elämällä täytyy olla jokin syvempi merkitys. Jokin tarkoitus, miksi kaikki on. Ei sitä haluaisi uskoa, että olen täällä maan päällä vain siksi, että kaksi ihmistä on harrastanut seksiä, jonka tuotteena minä olen syntynyt, vailla jotain tarkoitusta miksi olen täällä.

Voin vaikuttaa itsetyytyväiseltä, mutta jo varsin pienenä tunsin, että jokin tarkoitus minulla täytyy olla täällä maan päällä. Mutta samaa tahtia tuo ajatus on rapissut, kun vuosia on karttunut. Monesti nykyisin tuntuu, että elämä on lähinnä kuin Päivä Murmelina elokuvasta, jossa Bill Murray herää päivästä toiseen samaan päivään haluten siitä irti. Kai sitä on liian vaatelias elämälle, kun arkipäivästä ei tunnu saavan kicksejä, niin kuin tässä evankelisluterilaisessa maailmassa halutaan opetettavan. Onko tarkoitus sitten se, ettei elämällä ole tarkoitusta, että olemme vain täällä ilman mitään järkevää syytä? Ja mitä järkeä on odottaa taivasta kuoleman jälkeen. Taivashan olisi luotava nyt, koska ihmisellä on vain yksi elämä.

Itse uskon Jumalaan jollakin korkeammalla tasolla. Useamman kerran olen rukoillut ahdistavalla hetkellä korkeampaa voimaa apuun, mutta ei se minulle rauhaa ole tuonut, vaan pelkästään aika ja sen ikuinen voima. En tiedä onko usko korkeampaan voimaan kaipuuta johonkin tarkoitukseen vai oikeasti uskoa johonkin korkeampaan voimaan.

Elämä on kuitenkin sellainen ketju irrationaalisia tapahtumia, että jotain selitystä kaikelle kaipaa. Toisaalta kaikki on kiinni ihmisen omista ratkaisuista, mutta jostainhan näidenkin ratkaisujen pohja täytyy tulla. Vai ovatko ratkaisut vain opittuja malleja, joista ei pääse irti ne kerran opittuaan. Siksi koska on saanut ne eväät elämään, mitä on vain saanut...




sunnuntai 25. helmikuuta 2007

Oscareita odotellessa


Tänä yönä jaetaan sitten taas Oscarit, nuo kullalla silotellut unelmien mittarit. Tulisivat neloselta suorana, mutta enpä taida jaksaa valvoa edes vaikka välillä unensaanti vaikeaa onkin. Varsinkin kun ehdokaselokuvista yhtään nähnyt. Clint Eastwoodin Kirjeitä Iwo Jimalta voisi kyllä kiinnostaa, kun tapahtumat on kerrankin kuvattu hävinneen osapuolen kannalta, vaikka en nyt millään tavalla kannata äärimmäisen julmaa Japanin imperiumia toisen maailmansodan ajalta.

Elokuvapalkinnoissa on se hullu puoli, että niissä harvoin voittaa oikeasti paras elokuva. Kaikki muut palkinnot voi voittaa, mutta ei parhaan elokuvan palkintoa. Samalla tavalla eräitä huippuohjaajia on jätetty palkinnoitta. Kaikkihan tietävät, että Hitchcock ei koskaan voittanut Oscaria parhaasta ohjauksesta. Saa nähdä tekeekö Scorsese sen nyt. Johtuisikohan siitä, että kukaan ei niin kateellinen toiselle taiteilijalle kuin toinen taiteilija. Tai sitten on vain suututtanut paria tuottajaa liikaa.

Tavallista tallukkaa on minussakin sen verran, että onhan sitä glamouria aina mukava katsoa, varsinkin kun tietää, että kukaan ei ole oikeasti onnettomampi kuin maailmantähti mikäli on muistanut Seiskansa lukea. Silloin sitä arvostaa omaa tavallisen tylsää elämääkin hiukan enemmän.  Vaikka taitaahan sitä jokainen ihminen hiukan ajatella, että jospas minä olisin siinä enkä kotisohvallani.



lauantai 24. helmikuuta 2007

Kansakunnan vihollinen


Minulla on yksi akilleen kantapää, josta en tunnu pääsevän eroon. Nimittäin tupakointi. Minä kuulun siihen pieneen vähemmistöön, joka ei jäänyt koukkuun jo teini-ikäisenä vaan aloitin tupakoinnin yli kaksikymppisenä. Oma tupakointini alkoi salakavalasti viihdetupakointina eli aloitin harrastuksen ravintola-iltoina. Sitten huomasinkin polttavani jokapäivä. Nyt olenkin polttanut kohta kymmenen vuotta katkoksin.

Itse en missään vaiheessa ole kokenut tupakointia mitenkään coolina tai hienona asiana. Itse asiassa kun sitä huomaa ensi työnään 20 asteen pakkasessa aamulla polttavansa tupakkaa, olo on lähinnä säälittävä, mutta kuten jokainen tupakoitsija tietää, niin se ensimmäinen tupakka maistuu parhaimmalta.

Olen ollut polttamatta vuodenkin ajan, mutta sitten aloittanut uudestaan. Aloittaminen lopettamisen jälkeen on järjetöntä ja siitä tulee huono olokin tapaa taas uudestaan harjoitellessa. Mutta siitä kai nämä riippuvuudet ammentavatkin, niihinhän ei ole löydy järjellistä syytä kuin omasta pienestä päästä.

Uskoisin että jokaisessa tupakoitsijassa asuu näinä päivinä myös pieni kapinallinen, kun tupakointi tuntuu olevan kansakunnan vihollinen numero yksi. Jos tupakointi ei ennen ollut kapinallista vaan ennemminkin arkipäivää, on se sitä nyt terveysfasistien ahdistellessa. Minusta jokainen tekee itse omat valintansa, jos itse haluaa vetää savua keuhkoihinsa ei se minusta kuulu kenellekään. Tietenkään kenenkään tupakoitsemattoman ei tarvitse kärsiä tupakoinnista, se on ihan selvä asia.Tupakoitsijoiden ahdistelulla saadaan ennen pitkää aikaa se, että ihmiset polttavat uhmamielelläkin.

Tupakka ei myöskään ole pelkästään fyysinen riippuvuus, siihen liittyy paljon tunnepuolen asiota ja sen takia siitä onkin vaikea päästä eroon. Tupakka on monesti tupakoitsijan ystävä silloin kun ahdistaa tai jännittää tai on ilon hetkin, ja siihen voi luottaa, koska sehän lievittää tietenkin tuttuun tyylinsä nikotiinin tuskat, jotka ihmisen mielessä muuttuvat hyväksi oloksi. Sehän ei petä, niin kuin ihmiset saattavat pettää, vaan tuottaa aina toivotun tuloksen.  Tämä puoli olisi ymmärrettävä tupakkavalistuksessa, ennen kuin se on oikeasti tehokasta.


torstai 22. helmikuuta 2007

Irak=Vietnam


Usa näyttää olevan sotkeutumassa uuteen Vietnamiin. Ainakin uutiset muistuttavat pahaenteisesti Vietnamia. Usa onnistuu näköjään säännöllisin väliajoin sotkeutumaan sotaan, josta ei pääse irti.

Kunnialla ei Usa tule pääsemään Irakistakaan, varsinkaan kun Irakin kansalla ei tunnu olevan mitään halua keskinäiseen rauhaan. Viisainta Usan olisi vetäytyä heti, vaikka se ei tosi-asiassa ole mahdollista ja olisi sitä paitsi väärinkin, kun Irakin omasta armeijasta ei ole rauhanpitäjäksi.


Vietnamin sotaan Usa joutui suurvaltapolitiikan vuoksi ja Irakin sotaan öljyn vuoksi. Ideologia on vaihtunut rahaan, mikä kuvastaa kyllä samalla tavalla yleisen hengen muuttumista muutenkin maapallolla. Sama henki näkyy myös siinä, ettei Irakin sota ole saanut samanlaista aitoa kansalaisliikettä taakseen sodan vastustajien taholta kuin Vietnamin sota. Puhumattakaan kansainvälisesti.

Vietnamin ja Irakin sodilla on ainakin yksi yhdistävä tekijä. Kummankin sodan sotivat köyhät, kouluttamattomat ja vähemmistöt. Irakin sotaan sotilaita haalitaan lupaamalla rahaa koulutukseen. Tämä ei varmasti kuulosta huonolta vaihtoehdolta slummien kasvatille, joka hyvässä lykyssä on jo tottunut muutenkin ammuskeluun naapurustossaan. Kutsuntojahan ei ole vielä otettu käyttöön.

Saa nähdä, miten Irakin käy Bushin kauden jälkeen. Todennäköisestihän vaalit voitetaan lupaamalla vetäytyä Irakista. Itse ennustan tai ainakin epäilen vahvasti, että Irakista tulee uusi Libanon ja Bagdadista uusi Beirut. Saamme siis vielä vuosia katsoa autopommi-iskuja ja muita väkivaltaisuuksia Irakista. Itse uskoin Irakin sodan oikeutukseen sen alettua ainoastaan sen takia, että Saddam Hussein saatiin pois kansaansa rääkkäämästä. Nythän kyse on enää öljystä sekä suurvallan ylpeydestä.

Ja siitä, että nuoret amerikkalaiset miehet ja naiset eivät tiedä, miksi kuolevat tuhansien kilometrien päässä kotoaan, aivan samoin kuin Vietnamin sodan aikoihin.



keskiviikko 21. helmikuuta 2007

Lastensuojelulla väärä maine


Eilen kävin Espoossa työni puolesta tiedottajana suunnittelemassa kampanjaa uusien varakotien löytämiseksi lastensuojelulapsille yhdessä espoolaisten ja helsinkiläisten kanssa. Paljon parjattu pääkaupunkiseudun yhteistyö siis oikeasti toimii.

Harva asia saa minua valehtelun ja ylimielisyyden lisäksi yhtä vihaiseksi kuin lasten kaltoin kohtelu. Omakaan lapsuuteni ei ollut aina ruusuilla tanssimista,  mutta kun juttelee lastensuojeluihmisten kanssa, niin kyllä sitä lapset joutuvat mitä kovimmissa olosuhteissa elämään Suomessa vielä 2000-luvullakin. Minusta on yksinkertaisesti väärin pilata lapsen elämä tai vahingoittaa sielua loppuelämän ajaksi.

Olen aina ihmetellyt, mistä lastensuojelun parissa työtä tekevät motivaationsa saavat. Palkan takia he tuskin ovat alalle hakeutuneet. Ja työ on äärimmäisen raskasta henkisesti, varsinkin kuin vaikeimmat tapaukset vaikenevat vuosi toisensa perään. Tappouhkauksiakin satelee, yritä siinä sitten mennä kotisohvalle rentoutumaan työpäivän jälkeen.

Julkisuudessa lastensuojelusta annetaan lähes aina negatiivinen kuva. Varsinkin televisiossa. En väitä, että lastensuojelun työntekijät ovat virheettömiä, mutta totuuden nimissä suurin osa heidän ratkaisustaan on varmasti oikeita. Ja mitä sitten sanottaisiin, jos kaikkia tapauksia ei tutkittaisi kunnolla, sittenhän syytettäisiin heitteillejätöstä. Minusta huostaanotto on oikea ratkaisu varsinkin jos perheessä on vakavamman laatuisia päihdeongelmia. Ei lasten tarvitse odottaa kenenkään raitistumista. Varsinkaan jos joutuu toimimaan kymmenenvuotiaana jo nuorempien sisarustensa "huoltajana", kun omista vanhemmista ei siihen ole. Tiedän myös, että ennen huostaanottoa kaikki mahdolliset tukitoimet on jo yleensä käytetty.

Kansan keskuudessa lastensuojelulapsetkin tuomitaan heti kättelyssä tuleviksi rikollisiksi tai muuten vain elämässään varmasti epäonnistuviksi. Minä sanon, että tälläinen lapsi on elämässään jo onnistunut, jos kykenee kokemustensa jälkeen elämään jo normaalia arkipäivää aikuisiässä.



maanantai 19. helmikuuta 2007

Kokemuksiani runoudesta


Sain vihdoin lähetettyä runojani kustantajalle. Totuuden nimissä julkaisuun on ne kuuluisat 2 prosentin mahdollisuudet, mutta onpa ainakin taas tehnyt jotain unelmiensa eteen. Ainakin lähetekirjeestä homma ei jää kiinni, sen verran koskettava siitä tuli, niin kuin kaikilla muillakin pöytälaatikkorunoilijoilla, vaikka tavoitteeni korkeammalla ovatkin.

Runouteen tutustuin ensimmäistä kertaa 16-vuotiaana. En oikein muista, mistä alkusysäys tuli. Ehkä sitä silloin etsi itselleen jotain kanavaa ilmaista itseään. Itse asiassa ensimmäinen runoni on vielä tallella. Näin 13 vuotta jälkeenpäin se vaikuttaa varsin kehnolta, mutta jostainhan sitä on aloitettava. Runoni ovat tosin liikkuneet saman genren ympärillä siitä asti. Rakkaus, kuolema ja historia sekä ihmiskohtalot ylipäätään ovat kiehtoneet tekstien aiheena, niistä löytyy aina jotain kirjoitettavaa. Runouteenhan on saatava ikuisia teemoja, ennen kuin sen saa toimivaksi. Ellei sitten syty pelkästä sanakikkailusta.

Alkuvaiheessa kirjallisilla esikuvilla oli suuri vaikutus. Saarikoski oli ensimmäinen suuri vaikuttaja, samoin Poe. Jim Morrison oli myös suuri vaikuttaja, vaikka solistina tunnetumpi onkin. Nythän Morrisonia on suomennettukin, en vielä ole saanut suomennosta käsiini. Arto Melleriähän olen jo blogissani kehunutkin. Nuorempana tosin sitä arvosti liikaakin näitä ns. rentturunoilijoita ja heidän elämäntyyliään. Nykyisin pelkästään ihailee heidän sanojaan. Tosin rentturunoilijat ovat monesti erittäin taitavia runoilijoita elämäntyylistään huolimatta.

On myös ollut aikoja, etten ole lainkaan kirjoittanut. Vuosi sitten kesällä sain jostain syystä uuden vaihteen päälle. Ehkä se liittyy suurempaan haluun muutokseen, jota en itsekään osaa vieläkään selittää. Ja teksteissäkin on enemmän voimaa ainakin omasta mielestäni. Ehkä se elämä valmisti runoja alitajuntaani, jotka sitten tulevat ulos, kun niin hyväksi itselleen katsovat. Jonkin verran olen kirjoittanut myös laulunsanoja, joita ystäväni on säveltänyt. Laulujen tekstien kirjoittaminen on haasteellista, koska vaatii monesti loppusointujen hallintaa. Tyydytys onkin sitten sitäkin suurempi kun saa homman toimimaan. Laulu tarjoaa myös ehkä paremmat eväät tarinan kertomiseen kuin runous.

Saa nähdä miten homma tästä kehittyy. Kaikkea ei onneksi pysty ennustamaan.



sunnuntai 18. helmikuuta 2007

450 sivua jäljellä


Tänään aloitin lukemisen yliopiston pääsykokeisiin. Ajattelin vielä vanhoilla päivilläni kokeilla, josko Helsingin yliopiston ovet aukeisivat. Kaikki onkin pääsykokeiden varassa, sillä lukiostakin on jo yli kymmenen vuotta.

Aikaisemmin olen yrittänyt päästä sisälle lukemaan poliittista historiaa ja taidehistoriaa. Tällä kertaa päädyin talous- ja sosiaalihistoriaan, koska aihe on vuosi vuodelta alkanut kiinnostamaan enemmän ja enemmän. Nyt homma ei jää ainakaan pääsykoekirjan kiinnostavuudesta kiinni. Isä ja poika McNeilin kirja Verkottunut ihmiskunta on mielenkiintoista luettavaa ja lukaisin samantien jo 50 sivua. Enää 450 sivua jäljellä :) Vaikka en pääsisikään sisään, niin onpahan tullut luettua taas jotain sellaista, mitä ei välttämättä muuten tulisi luettua.

Historia on muutenkin kiinnostanut minua aina. Menneet vuosikymmenet ovat yksinkertaisesti kiinnostavampia kuin nykyhetki, vaikka nykyhetkenkin arvon vasta ymmärtää jonkin ajan kuluttua. Ensimmäisenä kiinnostuin 1800-luvusta. Se oli portti teollistumiseen, imperialismiin, globalisaatioon ja moniin muihin ilmiöihin. Sen jälkeen luin paljon maailmansodista, nuoresta ihmisestä tuntui silloin käsittämättömältä ymmärtääkään miten valtava määrä noiden sotien takia menehtyi. 60-luvussa on myös ollut minulle jotain maagista, koko silloinen rock-aatelisto ja hurja muutos oikeastaan kaikessa ovat kiehtovia asioita.





lauantai 17. helmikuuta 2007

Taiteilijatemperamenttia


Tällä viikolla framille nousi Kansallisoopperan henkilöstöongelmat. Mikko Franck päätti irtisanoutua, kun ei tullut toimeen pomojensa kanssa. Tilannetta yritettiin vähätellä taiteilijatemperamentilla. Itse tunnen kyllä sympatiaa Franckia kohtaan, vaikka en kaikkia koukeroita tiedäkään. Jos aikoo tehdä taidetta tosissaan, ovat kompromissit monesti mahdottomia, mikäli meinaa elää itsensä kanssa.

Itsekin koen olevani jonkin tason taiteilija ja joutunut katumaan useamman kerran temperamenttiani, vaikka ulkonaisesti saatan useimmille rauhalliselta vaikuttaakin. Sitä saattaa leimahtaa hetkessä ja katua heti perään. Aina olen kuitenkin pyytänyt anteeksi. Sitä on miettinyt, että kuinka paljon helpompaa elämä olisikaan, jos olisi saanut eväät enemmän tasapaksuun tunnemaailmaan.

Välillä sitä on kateellinen niille taiteilijoille, jotka saavat toteuttaa intohimoaan työkseen. Itse kun on töissä virkamiesmaailmassa, ei taiteilijan temperamentille ole kovinkaan paljon tilaa. Enemmän pitäisi vain joustaa ja joustaa ja saada ikävistäkin asiosta tulta itselleen.

Suomalaisessa yhteiskunnassahan kannustetaan muutenkin tunteiden ja muiden asioiden hillitsemiseen ja maton alle lakaisuun. Ja sitten ihmetellään, miksi suomalaiset ovat väkivaltaisia humalapäissään yms. Joskushan tunteiden (negatiivisten ja positiivisten) on purkauduttava, tunteita ei oikeasti voi loppujen lopuksi tukahduttaa.Kuinka monta lehtijuttua onkaan kirjoitettu näistä kilteistä perheenisistä, jotka surmaavat perheensä naapureiden mielestä yhtäkkiä ja yllätyksenä.

Kaikki suru ja murhe tässä maassa alkaa siitä, ettei asioista puhuta ja vielä vähemmän niitä käsitellään.



Vaikea rakkaus



Ihmissuhdeasiat ovat olleet aina minulle vaikeita, puhumattakaan rakkausasioista. Monesti on takkiin tullut.

Itse en ole rakkausasioissa onnistunut oikein koskaan, omasta sitoutumisestani huolimatta suhteeni eivät ole kauaa kestäneet. Harvemmin kysymys on ollut omasta itsestäni, sillä olen ollut lämmin ja välittävä ihminen. Paitsi ehkä näiden vastapuolieni mielestä. En oikein enää tiedä, millä tavalla sitä pitäisi käyttäytyä, sillä kaikki yritykseni ovat osoittautuneet turhiksi.

Tietyssä vaiheessa rakkaus alkaa tuntua turhalta. Miksi kiusata itseään, vaikka tietää edellisten kokemusten perusteella, ettei hommasta tule mitään? Silti ihminen on sillä tavalla väärin rakennettu, että sitä sortuu kerta toisensa jälkeen ihastumaan, puhumattakaan rakastumisesta. Saisipa sitä voimaa vain olla omissa oloissaan, ettei tarvitsisi itseään aina haavoittaa.

Itselläni on ollut joitakin vakavammaksi luokiteltavaa suhdetta elämässäni. Näin jälkeenpäin ajateltuna oikein yhdestäkään ei ole ollut hyötyä, muuta kuin sen tosiasian toteamisessa, että ihmissuhteissa aina toinen voittaa ja toinen häviää. Itse olen useimmiten ollut se häviäjä. Joskus olisi kiva tietää, miltä voittajalta tuntuu.

Elämä on vaikeaa, mutta vielä vaikeampaa on rakkaus....Olisi kiva vielä joskus löytää se oma Yoko Ononsa...tällä hetkellä se vain tuntuu niin kaukaiselta ajatukselta...


torstai 15. helmikuuta 2007

Majesteettiset valaat


Maailma on eräissä asioissa järkiintynyt nopeasti teollisuuden aikakaudella, vaikka samaan aikaan tuhonnutkin armotta ympäristöään. Eräs jäänne on kuitenkin jäänyt, jolle ei löydy järkevää perustetta taloudellisilla eikä inhimillisillä perusteilla. Nimittäin valaanpyynti.

Pieneen mieleeni ei uppoa yhtään järkisyytä, miksi esimerkiksi Japani Etelämannerta myöten pyytää valaita.Samoin Islanti ja oliko mukana vielä Norjakin.Tuntuu, että näillä valtiolla kyse alkaa olla enemmän periaatteesta, kun mistään muusta.

Perinne ei oikein riitä minulle syyksi tähän lahtaamiseen.Vaikka sekään ei oikeuta valaiden tappamista. Mitään mitä valaista irti saadaan ei myöskään tarvita oikeasti mihinkään.

Valaat eivät myöskään ole mitään kanoja, vaan merten älykkäimpiä eläimiä, joilla arvellaan olevan oma keskinäinen kielikin.

Valaat ovat kiehtoneet minua pienestä pitäen. Merten jättiläisissä on jotain äärettömän kiehtovaa. Ajatelkaa, uiskennella nyt keskellä valtavaa valtamerta omassa majesteettisessa yksinäisyydessään. Olla riippumaton kenestäkään tai mistäkään.

Vain peläten valaanpyytäjien harppuunoita...



tiistai 13. helmikuuta 2007

Kuolema myy


En tiedä, oletteko huomanneet saman ilmiön kuin minä. Iltapäivälehtien lööpeistä on kohta mahdotonta löytää päivää, jolloin kuolema ei olisi niissä tavalla tai toisella läsnä. Joko jonkun julkkiksen kuolemalla herkutellaan viikkokausia tai vähintään julkkiksen lapsen kuolemalla. Puhumattakaan murhista ja onnettomuuksista.

Ostammeko me näitä kuolemasta kertovia numeroita enemmän vai mistähän ilmiö johtuu? Olemmekohan saavuttamassa Rooman valtakunnan loppuvaiheet, jolloin vain kuolemalla oli merkitystä? 


Kauan sitten kuolinuutisen leviäminen kesti viikkokausia ja valtakunnan etäisimpiin ja takapajuisimpiin ei uutinen ei levinnyt välttämättä koskaan. Esimerkiksi Venäjällä ilmestyi aina ns. valetsaareja, jotka väittivät olevansa murhatuiksi tiedettyjä tsaareja ja vaativat kruunua (tosin itsekin kuoleman kohdaten) itselleen.

Nyt media tekee ensimmäiset jutut jo ennen kuin edes vainajan omaiset tietävät läheisensä poismenosta. Sitten taas jo soitellaankin muut julkkikset läpi muistelujen toivossa.

Mieleen muistuu laulaja Jamppa Tuomisen poismeno. Jamppa jäi Espanjaan rauhassa alkoholisoitumaan vailla kielitaitoa ja ystäviä ja oli muistaakseni toista viikkoa kuolleenakin, ennen kuin hänet löydettiin. Ystäviä ei tuolloin löytynyt, mutta seuraavan päivän lehdessä heitä oli sitäkin enemmän. Jamppa sai sentään kuolemansa jälkeen huomiota, mutta entä ne maan hiljaiset, joiden poismenoa ei kukaan sure.


Samaan aikaan kun kuolema on jatkuvasti mediassa läsnä, olemme kuolemasta yhä kauempana henkilökohtaisessa elämässänne. En ala tässä toistamaan tätä ilmiötä, koska kaikki tietävät mistä on kyse. Minusta tuntuu, että kuvittelemme olevamme nykyisin entistä kuolemattomimpia luottaen lääketieteeseen.

Kuolematonta on kuitenkin vain taide.



sunnuntai 11. helmikuuta 2007

Ikääntymisen pohdintaa


Tänä kesänä täytän sitten kolmekymmentä, tuon pelottavan kaksikymppisen lopettavan luvun. Vanhemmat lukijat varmaan naurahtavat, että mitä sitten. Enpä oikeastaan itsekään tiedä mitä ajatella. Paljon puhuttua kolmenkympin kriisiä ei ole vielä tullut. Tai sitten en ole vain huomannut.

Vuosien vieremisen alkaa väkisinkin huomaamaan, kun televisiossa parikymppiset alkavat vaikuttaa lapsosilta. Eikä oikein jaksa kuunnella heviä, vain kaipaa rauhallisempaa musiikkia. Kotisohvakin tuntuu mukavammalta kuin klubi.

Alta parikymppisenä sitä uskoi vielä kaiken olevan mahdollista, mutta kolmekymppisenä taas uhkaa liika kyynistyminen, jota vastaan saa ihan tosissaan taistella. Heittäytyminen hetkeenkin on vaikeampaa, niin kuin olen joskus aikaisemmin kirjoittanut. Kolmikymppisenä on kyllä elämänkokemusta, mutta ei ajan tuomaa viisautta, kuten vaikkapa kuusikymppisenä.

Jotta oikein päästäisiin filosofoimaan, niin mitä merkitystä iällä oikeastaan on. Tässä iässä sitä kykenee puhumaan kaiken ikäisten kanssa, mikä esimerkiksi alle kaksikymppiselle voi olla mahdotonta. Pidän ihmisten tarinoiden kuuntelemisesta.Siihen on monesti liian vähän aikaa ja energiaa.

Jokainen ihmiskohtalo on ainutlaatuinen, vaikka sitä ei itse ymmärtäisikään.Niin omalta kohdaltakin. Ehkä oman itsensä ymmärtämisessä on avain ikääntymisenkin ymmärtämiseen.



torstai 8. helmikuuta 2007

Tuputtamisen pitkä historia


Nyt on taas pakkasta kun poroisännällä poroja. Pakkasesta minulle tulee jostain kumman syystä mieleen talviurheilu ja se kuinka kammoan talviurheilua ylipäätään. Tai siis oikeastaan urheilua, vaikka sitä ei ääneen saisi sanoakaan, koska leimautuu heti laiskaksi itsestään huolta pitämättömäksi.

Hiihtämisen alkuun en oikein lapsena päässyt. Liika kilpailuhenkisyys jo tokaluokkalaisille musersi ilon hiihtämisestä. Eräässä vaiheessa päätin "unohtaa" sukset kotiin, mutta eikös sieltä jostain koulun varastohuoneesta aina löytyneet "Järvisen jätelaudat". Viimeisen kerran laitoin jalkaani sukset armeijassa noin kymmenen vuotta sitten. Tuskin osaan edes hiihtääkään enää. Luistelun luen hiihdon kanssa samaan kategoriaan. Ainoa vaihtoehto pojille oli jääkiekon pelaaminen, joka ymmärrettävästi oli vaikeaa, kun ei osannut luistellakaan, eikä kukaan vaivautunut opettamaan. Joten tuskin siis tyttöjen kanssa rusettiluistelukaan olisi onnistunut.

En ole ilmeisesti tiimihenkinen ihminen, sillä joukkuelajit ovat olleet minulle aina myrkkyä. Pesäpallo ykkösvihollinen numero yksi. En koskaan oppinut, koska siltä pesältä piti lähteä ja koska sinne piti jäädä. Useimmiten siis vain jähmetyin pesälle. Ehkä olin vain liian hidasjärkinen kyseiseen peliin. Pitkän matkan juoksussa olin sentään kohtuullisen hyvä, koska olin sitkeä pikku vipeltäjä.

Pahin latistaja urheilun aloittamiseen on minun kohdallani jatkuva sauvakävelyn sun muun terveysliikunnan jatkuva tuputtaminen. Kuinka kansa lihoo, polttaa ynnä muuta, ynnä muuta. Eikö ihmiset itsekin tiedä, koska haluavat kuntoilla. Mitä se muille kuuluu, miten sitä elämäänsä elää, kun maksaa veronsa ja avaa vanhuksille oven rappukäytävässä. Sairastuahan voivat huippu-urheilijatkin kun ovat tulosruudun mukaan jatkuvasti flunssassa, kuumessa tai jossain muussa huonosti menneen kilpailun jälkeen.

Jos halutaan saada ihmiset oikeasti liikkumaan, täytyy into lähteä omasta itsestään, eikä tuputtamalla. Itsekin kävelen joka päivä töihin ja ihan omasta halusta.



tiistai 6. helmikuuta 2007

Jussit löysivät tiensä omistajilleen


Katselin sunnuntaina pitkästä aikaa Jussi-gaalaa. Yleensä vierastan kaikkia palkintotilaisuuksia vähän sellaisina turhan jäykkinä sulle mulle -tilaisuuksina. Minussa asuu siis sisäinen Marlon Brando, joka kieltäytyi osallistumasta Oscar-gaaloihin. Tai sitten olen vain kateellinen, kun en ikinä voita mitään puhumattakaan palkitsemisesta.

Olin tyytyväinen, kun Valkoinen kaupunki sai runsaasti Jusseja. Irtiottoja-sarja oli minusta parasta, mitä suomalaisessa draamassa on vähään aikaan tehty. Niille, jotka eivät asiaa tiedä, elokuva pohjautuu kyseiseen sarjaan. Tekijät ovat löytäneet uuden suomalaisuuden.

Siihen ei kyllä pysty enää Aki Kaurismäki. Häntä pidetään jotenkin suomalaisuuden kanonisoituna kuvaajana. Itse en oikein näkisi hänen elokuvissaan enää yhtymäkohtaa nykypäivän suomalaisiin tuntoihin. Kaurismäeen elokuvien taiteellista arvoa en lähde kiistämään. Jotenkin tuntui palkintolautakunnalta hieman selkärangattomalta myöntää Kaurismäen elokuvasta parhaan elokuvan palkinto, kun kaikki tiesivät Valkoisen kaupungin olevan paras. Joku tietysti nyt ajattelee, että niin sinun mielestäsi. Sehän elokuvissa onkin hyvä, kun kaikille löytyy jotain.

Olli Saarela muuten todisti gaalassa, että on oikeasti hajamielinen mies, kun meinasi kiikuttaa omiin kätköihinsä Louhimiehen pystin. Anttila-jupakka osoittautui siis aivan turhaksi.

PS. Janne Virtanen ansaitsi miespääosan Jussin hienosta roolistaan eronneena taksikuskina. Myös vaimon roolin näytellyt Susanna Anteroinen näytteli hyvin roolinsa.



sunnuntai 4. helmikuuta 2007

Kosket


Ahmaisin eilen illalla Juice Leskisen postuumisti julkaistun runokirjan Kosket. Kirja on ilmeisimmin Juicen poismenon johdosta kääräisty mustaan kansilehteen. Ainakaan sisältö ei antaisi tähän syytä, vaikka runoissa katkeransuloista luopumista onkin.

Kirjan parasta osuutta on Nuoren ja Vanhan Juicen välinen vuoropuhelu. Heti ensimmäinen runo En kaipaa on aivan loistava. Juice tulee lopussa siihen tulokseen, että elämä on ainoa, mitä hän kaipaa. Vaikka mainitseekin olevansa 56-vuotias kakara, jolla on neljä lasta. Vanhenevan miehen potenssiongelmatkin käydään runoissa läpi. Kaikesta on neuvoteltava.

Juicehan oli terveysfasistien vihollinen numero yksi ja lääkärikunta saikin runoissa oikein oman luvun. Henkiseksi jääräpääksi itseään tituuleerava Juice ei oikein tunnu pääsevän yksimielisisyyteen yksimielisen länsimäisen lääketieteen kanssa.

Juicen runous on yhtä hienoa kuin hänen sävellyksensäkin. Runoilijana Juice on kaukana akateemisesta runoilijasta, jonka sanoista ei saa sadallakaan lukemisella selvää. 

Kirja päätyy kauniisti sanoihin "Joskus tuntuu että olen ansainnut sen".

Tämä tarkoittaa onnea.



torstai 1. helmikuuta 2007

Tv-tentin hajatelmia


Katselenpä tässä sivu silmällä Ylen eduskuntavaaliohjelmaa ja ihmettelen miten valtakunnan "ykköspoliitikot" osaavatkaan kietoutua poliittiseen liturgiaan. Enpä ihmettele, miksei ns. tavallista ihmistä politiikka kiinnosta. Mikä siinä on, että suuret puolueet eivät uskalla ottaa riskejä poliittisessa liturgiassaan? Huippuosaaminen,  irtisanomiset, etc.. Ei taaskaan mitään sellaista, mitä ei olisi jo sataan kertaan aikaisemmin kuullut.

Huomaavatkohan tv-tenttien pitäjät edes että antavat lähes kaikki puheenvuorot ns. kolmen koplalle, pienemmät puolueet jäävät aina sivuräksyttäjiksi, vaikka heiltä useimmiten tulevat mielenkiintoisimmat kommentit, vaikka heidän ideologiaansa ei uskoisikaan. Toivoisin kovasti, että Suomessa olisi edes yksi pieni tv-kanava, joka uskaltaisi tehdää rohkeasti erilaista vaaliohjelmaa.

Oletteko muuten huomanneet, että Stefan Wallin vaikuttaa kovasti kataiskloonilta. Nuori sliipattu uraohjus. No, ehkä olen vain kateellinen :) Vasemmistoliiton Korhonen tuntuu Siimeksen jälkeen taas kovin setämäiseltä, vaikka ehkä kuvastaa paremmin vasemmistoliiton peruskannattajaa. Minusta kristillisten Päivi Räsänen taas on jotenkin söpö, vaikka mielipiteiltään ei minua sytytäkään. Timo Soini taas yrittää olla kovasti Veikko Vennamo, vaikka ei ole vielä eduskunnasta vielä ole tullut uloskannetuksi. Cronberg taas jää armotta poikien jalkoihin, eikä oikein saa ääntään kuuluville. Se poliitikoista...

Vielä tässä olisi vaalikeskusteluja kahlattavissa...





Gadgetissa oli virhe