torstai 27. joulukuuta 2007

Elämmekö uskonto-ilmiön aikaa?



Viime Suomen kuvalehdessä oli juttu kristinuskon pääpainon siirtymisestä Afrikkaan ja Latinalaiseen Amerikkaan. Asiaa kun ajattelee historiallisesti, voi seurata mielenkiintoinen kehityskulku. Kristinuskoa vietiin enemmän tai vähemmän pakolla kyseisiin maanosiin aikanaan. Pimeydessä olevat sielut oli käännytettävä.

Tulevaisuudessa voi käydä niin, että Afrikasta tullaan käännyttämään meitä maallistuneita takaisin Jumalan sanaa kuulemaan. Pimeydessä elävät sielut ovat muualla kuin Afrikassa. Henkinen epätoivo on suurin Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Eikä ihme, materian tie on lyhyt ainakin niille ihmisille, jotka ajattelevat.

Yksi mielenkiintoinen asia jutussa oli sekin, että helluntalaisten määrä kasvaa hurjasti kehitysmaissa. Eri uskonlakoille lienee muutenkin tilausta. Tietty ehdottomuus kiehtoo eksyksissä olevia ihmisiä, jotka kaipaavat elämänmuutosta. Jopa katolinen kirkko taitaa olla turhan ymmärtävä jo, vaikka on onnistunut nappaamaan jopa Tony Blairin riveihinsä.

Onpa islamin uskoon käännytetty nuoria suomalaismiehiäkin, joiden luulisi olevan kaikkein epätodennäköisin vaihtoehto. Toisaalta nuoret suomalaismiehet lienevät niitä eniten eksyksissä olevia. Ainakin itse olin täysin hukassa parikymppisenä ja sieluni suhteen kai vielä ajoittain nykyisinkin.

Toisaalta uskonnot elävät uutta kukoistuskautta ainakin mediassa. Isä Mitro on yksinään paiskinut ortodoksiselle kirkolle lampaita enemmän kuin vuosikymmenten työ. Julkisuudessa on Isä Mitron lisäksi muitakin "mediapappeja". Jopa paikallislehdissä kirkkoherratkin ovat tulleet kansankeskuuten saarnatuoleistaan. Onpa meillä työpaikkapappejakin. Isä Mitron suurin ansio on se, että hän ei saarnaa sillä paatoksellisella tavalla, vaan on osannut tehdä uskonnosta luonnollisen osan arkipäivää.

Jopa laulajat ja näyttelijät ovat herkistyneet uskon asioille. Entinen raikulipoika Samuli Edelman pyöräytti ulos juuri virsilevyn. Tosin raikulipojat ovat yleensä niitä, jotka asetuttuaan aloilleen löytävätkin uskon. Minusta uskoa voi olla vaikea löytää, ellei ole kasvatettu siihen tai sitten löytänyt sitä pohjamutien kautta. Samanlaista helpotusta sitä haetaan alkoholista, jonka usko myös voi tuoda.

En tiedä, onko tässä kaikessa uskonto-ilmiössä kyseessä nyt trendistä, vaiko länsimaisten ihmisten aidosta henkisten asioiden etsinnästä. Jotain ihmeellistä on kuitenkin siinä, että samaan aikaan kuin puhutaan uskon katoamisesta, uskonnoista kuitenkin puhutaan tosi paljon. Elämä on tosin muutenkin ristiriitainen sanomisissaan.

Jollain tapaa uskon asiat ovat olleet itsellänikin mielessä paljon. Ehkä olen niitä osapäiväraikulipoikia, jotka etsivät rauhaa sisälleen.

Joululahjaksi sain muuten Meri sisälläni -elokuvan. Siitä heräsi itselleen paljon ajatuksia. Halvaantunut päähenkilö halusi kuolla, mutta eutanasiaa ei hyväksynyt lähimmäiset eikä valtio. Onko elämä tosiaan velvollisuus vai lahja? Ja kuinka paljon elämästä on unelmaa ja kuinka paljon totta? Kuinka paljon voi elää sisällään, että kykenisi nauttimaan puutteellisesta todellisuudesta?

PS. Benazir Bhutto surmattiin tänään pommi-iskulla. Siinä taisi mennä viimeinenkin toivo demokratiasta Pakistanissa. On sääli, että demokratiaa haluavien ihmisten täytyy kuolla tässä maailmassa.


sunnuntai 23. joulukuuta 2007

Henkilöpalvontaa arjessa ja historiassa


En tiedä, onko tämäkään taas parhaita aiheita kirjoittaa näin ennen joulua. Mutta aihe tuntui vain niin kiinnostavalta. Katselin tällä viikolla dokumentin Jugoslavian edesmenneestä johtajasta Titosta. Oli melkeinpä hellyyttävää, miten "titolaiset" toivoivat juhlatilaisuudessa sankarinsa paluuta kuin kristuksen paluuta ikään. Samanlaisia huru-ukkoja ja -akkoja löytyy monesta muustakin entisestä itä-blokin maasta. Tai no, ehkä kekkoslaisia on Suomessakin.

Ihmiskunnan vanhimpia tarpeita taitaa olla tarve henkilökulttiin. Yleensä siihen on pakoitettu, mutta sitten kun kultin ympärille rakennettu ihminen kuolee, jatkuu palvonta itsestään pienenkin harrastajakunnan keskuudessa, niin kuin Titon tapauksessa. Ai niin, ja kyllähän kai joulupukkikin on henkilökulttia osakseen saanut, sen verran kuvia on joka puolella ;)

Jokaisella johtajalla taitaa olla halu jättää itsestään jälkeen muistomerkki. Silti tuntuu omituiselta, että joku ihminen voi haluta patsaitaan ja kuviaan joka puolelle. Itsestäni tuntuisi kyllä epämukavalta nähdä omia kuvia joka kadun kulmassa. Onkohan diktaattoreilla sitten äärimmäisen huono itsetunto, vai onko todellisuuden taju vain karissut, kun tietää, että voi tehdä, mitä ikinä mieleen juolahtaa. Tai sitten diktaattorin ympärille rakentunut valtaklikki haluaa varmistaa vain oman tulevaisuutensa.

Kim Il-Sungin hautajaiset jäivät alan mauttomimpana esimerkkinä mieleen, kun pohjoiskorealaiset itkivät tv-kuvissa vuolaasti (kai pelosta) ja tv-kuuluttaja itku silmässä kertoo pääskystenkin itkevän. Niinpä, henkilökultissa on kyse aivopesusta tai pelolla pelottelusta.

Diktaattorit ovat ääriesimerkkejä henkilökultista. Mutta samalla tavallahan ihmisillä on tapana nostaa taiteilijoita yms. sellaisia yläpuolelle. Tämä kultti vasta mielenkiintoista onkin, kun se on vapaaehtoista. Kai tämä julkkisintoilukin on jäänne historiasta. Poliitikkoja ei todellakaan enää palvota, mutta palvotaan julkkiksia. Seinämaalauksetkin ovat vaihtuneet lööppeihin. Ihmiset eivät taida edes itse pitää toisiaan tasa-arvoisina, vaan haluavat, että joku on yläpuolella.

Kuolema muuttaa tavistenkin maailmassa suhtautumista toiseen ihmiseen. Kuollut läheinen muuttuu paremmaksi ihmiseksi kuin tämä eläessään olisi välttämättä ansainnut. Rakastuessaan ihminen myös helposti saattaa ryhtyä liiankin palvovaksi, mikä sekään ei välttämättä ole aina hyvä asia. Kuollut rakastettu varsinkin voi muuttua täydellisimmäksi olennoksi maan päällä. Jotkut vanhemmat eivät myöskään näe lapsissaan mitään virheitä. Sokeaksikin voi ihminen tulla ilman yhteiskunnan pakkoakin.

Kai henkilökultilla on osansa myös uskontoihin, kun uskonnot ovat katoavaa luonnonvaraa, yliluonnollisen kaipuu ja palvonta pitää suunnata jonnekin muualle.  Toiseen ihmiseen. Pahaksi onneksi ihmiset ovat harvoin niin täydellisiä, että varauksetonta palvontaa ansaitsisivat. Varsinkin kun palvonnan kohteet ovat yleensä paljastuneet kaikkea muuta kuin arvoisiksi.

En tiedä, palvonnassa täytyisi vain säilyttää todellisuus mukana. Se on tärkeintä.

PS. Joulu on alkanut mukavasti. Eilen olin Neiti A:n luona. Löysin itseni kuuntelemasta jopa joululauluja. Niinpä sitä ihminen muuttuu, kun on oikean ihmisen luona :) Huomenna menen pikkusiskon luokse jouluaatoksi. Mutta tässä vaiheessa voikin toivotella hyvää joulua kaikille.



torstai 20. joulukuuta 2007

Kodin lieden lämpöä ei riitä kaikille


Tänään kävin Koisorannan asunnottomien palvelukeskuksen avajaisissa. Joskus aiemmin kävin siellä juttuakin tekemässä. Aina kun asunnottomuudesta on kyse, ei voi olla ihmettelemättä, miksi ko. ongelma on vuosi toisensa jälkeen olemassa.

Varsinkin kun palveluja asunnottomille on enemmän kuin koskaan, media seuraa asunnottomuutta ja kai valtaväestönkin asenteet ovat muuttumassa hieman myönteisempään suuntaan. Paitsi tietenkin jos asunnottomien asuntolaa puuhataan oman kodin viereen.

Asunnottomuus olisikin ratkaistavissa, jos kyse olisi pelkästään katon saamisesta pään päälle. Kyse on kuitenkin useimmiten ongelmavyyhdestä, johon liittyy viina, velkaantuneisuus ja kaikki muut mahdolliset ongelmat. Eräs tutkija sanoi hyvin tilaisuudessa, että asunnottoman auttaminen tulee yhteiskunnalle silti halvemmaksi kuin että ei auteta. Kysymyshän on loppupeleissä myös ihmisarvosta.

En usko, että asunnottomat sääliä kaipaavat, mutta näin joulun alla ei voi olla tulematta paha mieli kun näkee resuisia ukkoja muovikasseineen lahjatavararöykkiöineen kävelevien kanssa ihmisten seassa. Kaikista huonoimmassa asemassa taitavat silti olla asunnottomat naiset, jotka mielummin kiertävät väkivaltaisten miesten nyrkkeilysäkkeinä, ennemmin kuin hakeutuvat palveluiden piiriin.

Asunnottomuudesta tuli mieleen kodin merkitys. Jos ei ole kotia, on kai mahdotonta tuntea turvallisuuttakaan. Itselläni on kyllä koti, mutta en oikein pikkuyksiötäni kotina tunne. Koti on myös tunnetta jostain lämpöisestä, sellaisesta missä on jotain odotettavaa. Paljon kodikkaampi olo minulla on läheisten luona. Tietysti joskus on mukava käpertyä omiin oloihinsa, mutta olen kai loppujen lopuksi niin seurallinen ihminen silti, etten viihdy pitkiä aikoja yksikseni.

Mutta kodin tuntuahan voi tulla minkälaisesta mörskästä tahansa. En tiedä, muistatteko nämä Karpon ohjelmat, missä hän seikkaili metsien miesten kojuilla. Osa äijistähän ei kojustaan elävänä halunnut pois. Eikä tullutkaan. On kunnioitettava sitäkin, etteivät kaikki halua elää normielämää. Jonkun valinta saattaa olla se, ettei halua olla osa yhteiskuntaa. Auttamisella tarkoitetaan hyvää, mutta kaikki tosiaan eivät halua tulla autetuiksi.

Tilaisuudesta jäi mieleen myös Vantaan väistyvän sosiaali- ja terveyslautakunnan puheenjohtajan sanat. Sosiaalipalveluja kohdistetaan nykyään liikaa niille, jotka eivät niitä oikeasti tarvitse. Sitten valitetaan, kun rahat eivät riitä mielenterveyspalveluihin tai vaikka asunnottomille. Eivät varmasti riitäkään, kun yhteiskunnan sosiaalipalveluiden kirjo on kovasti keskiluokkaistunut. Taitaa tosiaan olla niin, että sosiaalipalveluiden alkuperäinen tarkoitus kaikista köyhimpien ja kurjimpien auttamismuotona on unohtunut. Kaikista heikommilla olevien asiakkaiden ongelmat alkavat olla myös sitä luokkaa, että tarvitaan etsivää sosiaalityötä. Toimistolla istumalla ei oikein saada enää tuloksia.

No joo, se näin joulun alla luentona asunnottomuudesta, kodista ja sosiaalipolitiikasta. Ystäväni Eevalin suosituksesta ostin itsellenikin joululahjan, Vesku Loirin Inarin. Yhtä hyviä biisejä kuin Ivalossakin. Joulun taidan viettää kaupungissa. Siinähän sekin menee. Minulla on kuitenkin tällä hetkellä hyvä olla.



tiistai 18. joulukuuta 2007

Ajatuksia sodasta Kubrickin siivittämänä


En tiedä, katseliko moni teistä eilen Stanley Kubrickin Full Metal Jacketin. Jostain syystä elokuva on aina kiehtonut minua, vaikka se on raaka ja vähemmän kaunis. Lyhyesti elokuvassa on kyse kovasta koulutusajasta Amerikan merijalkaväessä ja Vietnamin sodan ajassa.

En oikein tiedä, mistä viehtymykseni ko. elokuvaan on lähtöisin. Kenenkään normaali-ihmisen kun ei pitäisi pitää siitä. Ehkä en ole sitten normaali ihminen. Jotenkin minuun uppoaa vain jollain tunnetasolla, miten paljon kovuutta ihminen voi kestää. Elokuvassahan alokkaita koulutetaan sananmukaisesti hengiltä. Heiltä riistetään minuus, jota jalostetaan tarpeiden mukaan sotaan sopivaksi. Merijalkaväen miehet ovat veljiä, koska ovat kestäneet saman eli minuuden viemisen. Sotahan ei ole yksilöjen hommaa, jos yksilöitä jäätäisiin rintamalla suremaan, ei sodasta tulisi mitään.

Kotona asia on tietenkin eri. Suomen Kuvalehdessä oli erinomainen artikkeli Irakin sodassa kaatuneen sotilaan tarinasta. Harvoin avataan yleisölle se sotilaiden toinen puoli. Se, joka muuttuu kovin pian. Ihan niin kuin Oliver Stonen Platoonissa sanottiin. Sodan ensimmäinen häviäjä on viattomuus.

Kovuus on niitä ominaisuuksia, joita kai valitettavastikin en ole saanut itseeni istutettua. En osaa vihata kauaa, enkä kai pitää mitään sisälläni. Olen silti pohtinut, minkälaiset ihmiset pärjäävät esimerkiksi merijalkaväessä. Koveneeko pehmeäkin ihminen, vai onko luonteen kovuus jotenkin sisäsyntyistä. Muuttaako nöyryytys ihmistä erilaiseksi? Syntyykö siitä juuri sellainen ihminen, mitä armeijatkin kaipaavat, tappaja.

Jos asiaa pohtii, niin tuskin sodassa empaatikoista hyötyä olisikaan. Vihahan on sotien käyttöaine. Sota kiehtoo siinäkin mielessä, että kuinka paljon sodissa kostetaan henkilökohtaista vihaa maailmaa vastaan. Mikä muuten selittäisi ne kiltit perheenisät, jotka sodassa muuttuvat teloituspartioiden komentajiksi. Onko sota vain väline, jota tietty ihmistyyppi odottaa päästäkseen toteuttamaan itseään.

Mistähän ihmisen sotimisen halu on lähtöisin? Eläimethän tappelevat reviiristään. Me ihmiset olemme kai tehneet asiasta vain massiivisempaa ja koordinoidumpaa. Sotaahan ei käydä vain oikeissa sodissa, samanlaista väkivaltaa harjoitetaan toisiaan kohtaan summittaisestikin muutenkin. Onko väkivalta sisäänrakennettua siinä missä rakkaus ja lempeyskin.

Sodassahan on lopulta kyse vallasta, jota yhteiskunnan osaset toteuttavat. Politiikan jatkamisesta väkivallan keinoin, kuten Paasikivi sanoi. Ainakin Irakin sodassa on siitä kyse ja loppujen lopuksi kaikissa sodissa, vaikka kauniisti puolustustaistelusta puhutaankin. Voimakkaampi haluaa syödä heikomman, samaahan tapahtuu arkitodellisuudessa. Joten jos oikein kärjistetysti ajattelee, sotaa käydään koko eri tavoin. Mistä muusta on kyse kiusaamisessa yms. alistamisessa.

PS. Se sodista. Sitten loikkaus kauniimpiin asioihin kehnolla aasinsillalla. Lahjoja olen ostanut huonosti. Neiti A:lle ostin lahjan, kun se sattui hyvin kohdalle. Muille lahjoja täytyy vielä ostaa, onneksi on päiviä jouluun jäljellä.



sunnuntai 16. joulukuuta 2007

Joulua odotellessa


En muista kirjoitinko viime vuonna blogissani ollenkaan joulusta. Nythän se on taas ovella. Tänä vuonna en ole vielä huomannut yhtäkään joulu on kaupallistunut kirjoitusta. Olisikohan tosi-asiaan jo alistuttu. Enkä minä lahjojen ostossa mitään pahaa näe. Onhan lahjat aina välittämistä, ellei nyt ihan överiksi homma mene.

Jouluunhan liittyy aina yhdessäolon perinne. Ja sanotaan, että yksinäisille joulu on sitten sitäkin ikävämpää aikaa. Varmaan onkin, jos sitä on ihan aidosti, eikä ketään ole oikeasti ympärillä. Mutta eiköhän tuo yksinäisyyskin ole enemmän yhteiskunnan odotusten luomaa, millaista joulun pitäisi olla. Samaa eivät vain kaikki voi saada, vaikka toivoisivatkin. Toisaalta esim. laitoksissakin joulusta tehdään vähän muita erikoisempi päivä. On hienommat ruoat ja kaikki. Ja onhan nämä Hurstien jouluateriatkin vähäosaisille.

Jouluun liittyvät tarinat ovat mielenkiintoisia. Niissä hyvä aina voittaa pahan ja usko elämään. Jouluna ihmiset taitavat olla joko katkeria tai onnellisia, ainakin näin kirjoissa tai elokuvissa.

Mistäköhän joulun perinne on lähtöisin? En itse enää muista, vaikka joskus sen jostain olen lukenutkin. Mutta sen tiedän, että Coca-Cola ei sitä ole. Sinänsä Cokiksen joulumainos on mukavan hassukin. Samoin kuin kaikki muutkin television joulumainokset. Kun niitä ei liian vakavasti ota.

Mitäköhän lahjoja sitä pukki tänä vuonna toisi?



perjantai 14. joulukuuta 2007

Ivalosta aukeaa ajatuksia


Vesku Loirin Ivalo-levy herättää minussa aina elämän pohdinnan tarpeen. Nyt tuli mieleen, että miksi elämässään suunnittelee liikaa, eikä osaa elää hetkessä.

Oikeastaan eilen tämä välähti kuin salama päähäni ja toiminkin kerrankin elämässäni hetken mielijohteesta. Ajattelin, että tästähän tämä taas lähtee, matka elämästä enemmän nauttivaksi ihmiseksi. Elämähän on sattumien summa, vaikka sitä kuinka haluaisi suunnitella. Tapahtuu tosi ikäviä asioita ja hyviä asioita. Jopa samana päivänä. Ja virheitään on vaikea antaa itselleen anteeksi ja se pilaa sitten hyvätkin asiat.

Vaikea on ajoittain uskoa siihen vanhaan hokemaan, että kun ajattelee positiivisia ajatuksia, tapahtuu positiivisia asioita. Tosin ikävien asioiden ajatteleminen monesti estää nauttimasta hyvästä. Mutta kyllä tässä elämässä on Jobejakin, joille mikään ei onnistu. Ja heille tapahtuu vain pahaa. Kyllä selkäranka on monelta tässä elämässä murtunut. Ja sitten on taas ihmisiä, jotka tuntuvat selviävän kolhuitta. Heille kaikki järjestyy, kun toiset kamppailevat, että löytäisivät hitusen onnea.

Jotenkin tuntuu, että elämä on kuin "Tästä asti aikaa" -biisissä. Sitä ikävöi jotain vanhaa, vaikka tälläkin hetkellä on mielin määrin kahvia ja tupakkaa. Ihminen kokee aina muuttumisen tarvetta, oli sitten muuttunut miten hyväksi ihmiseksi tahansa. Mutta ehkä se on sitä kasvun tarvetta, jos ei kehity, sitä jää johonkin vaiheeseen. Ja kai ennemmin tai myöhemmin yksin itsensä kanssa.

Tuosta muuttumisesta tulee paljon ajatuksia mieleen. Tänään kävin tekemässä juttua perhetyöntekijöistä. Heillä on vallan hyvä elämänfilosofia. Ei kukaan voi muuttua täysin, riittää, että ottaa pieni askelia eteenpäin. He, jos ketkä ovat nähneet vaikka mitä. Kysyin heiltä, mistä he saavat motivaationsa, kun tuntuu, ettei muutosta tapahdu. En oikein muista tarkkaan mitä he sanoivat, mutta jotain pienistä askelista sekin oli. Elämänkokemusta täytyy toden totta olla. Elämä kai osaa opettaa paremmin, kuin yksikään kirja elämästä.

Toinen juttu, mikä Veskun levystä tulee mieleen on "Kun olet poissa" -biisistä. Aina kun on rakastunut tai ihastunut, sitä kai tuntee olevansa hieman eksyksissä ilman toista. Ehkä se on juuri sitä kiintymystä, että tarvitsee toista. Mutta kysymykseen vastaa Veskun levyn "Hetken tie on kevyt" -biisi. Toinen ihminen auttaa kulkemaan tätä tietä kevyemmin. Ainakin hetken, toivottavasti/joskus ikuisesti.

Samoin loppujen lopuksi tajuaa, että kaiken tärkeintä elämässä on läheisten hyvinvointi. Kaikki muu elämän tuoma tai itse aiheutettu paska on toisarvoista. Läheiset ovat niitä, jotka eivät koskaan tai ainakin toivottavasti koskaan hylkää, vaikka tapahtuisi mitä. Eikä omia läheisiään osaa kai arvostaa tarpeeksi, ennen kuin he ovat poissa.

PS. Sitten taas arkitodellisuuteen. Vähän aikaa sitten kirjoitin, että on tylsää työssä. Nyt taas tuntuu siltä, että tulossa ensi vuodeksi kaikenlaisia pitkiä projekteja. Joten ihan valoisalta tässä taas näyttää...Kiitos, muuten kaikille kavereiksi ilmoittautuneille Facebookissa. On aina yhtä hienoa huomata, että on olemassa ihmisiä, jotka välittävät.



keskiviikko 12. joulukuuta 2007

Vastasin Harrin meemi-haasteeseen


Harri haastoi minut meemiin. Alla vastaukseni

Katso mahdollisimman tuoretta kuittiasi ja kerro, mitä olet ostanut.

1, 5 litran maito
Kinkkuleikettä
kaksi reissumiesleipäpakkausta
Läkeröl dents-pastillia

Eikö olekin säälittävän vähän ostoksia...

Kerro tämän jälkeen kuitin päiväys ja kellonaika

12. joulukuuta, klo 19:24

Kerro sitten asia, minkä unohdit ostaa. Jos et unohtanut mitään, kerro tuote jonka olisit halunnut ostaa.

Sähköhammasharjaan uusia irtoharjoja.

Kerro vielä edellisestä postauksestasi lause, joka ei liity mitenkään aiempaan.

Tätä en ymmärtänyt...

Kerro kaiken jälkeen vielä, mitä pidit tästä meemistä: Outo, mutta hauska välipala näihin vakaviin vuodatuksiini verrattuna.

PS. Olen antanut nyt periksi ja liittynyt Facebokiin. Kaverihakemuksia otetaan vastaan ;)


maanantai 10. joulukuuta 2007

Tabujen kansa



Ystäväni T pyysi minua viikonloppuna kirjoittamaan blogiini tabuista aiheista Suomessa. No, olen varmaan niistä kirjoittanutkin, mutta ainahan sitä voi lisätä vettä myllyyn. Eikä kaikkia voi listatakaan. Ajattelin kirjoittaa niitä mitä mieleeni näin nopeasti tulee.

Jos ajattelee laajemmin Suomea muussa maailmassa, niin tabu taitaa olla tuo itäinen naapurimme. Mitä tahansa joku uskaltaa sanoa, haloo nousee heti. Oikein järkevää tai pitäisikö ennemmin sanoa uskaliasta keskustelua ei oikein uskalleta ainakaan julkisuudessa käydä. Sama koskee läntistä naapuriamme. Pakkoruotsista on yleensä vain kaksi mielipidettä, jyrkästi vastaan tai päinvastoin. Me hellimme mielellämme ajatusta Suomesta demokratian mallimaana, vaikka esim. totaalikieltäytyjät laitetaan vankilaan.

Omalla tavallaan Suomessa on sota-aikakin kaikkine sotineen yhä tabu. Esimerkiksi suomalaisten ylläpitämistä siirtoleireistä Itä-Karjalassa ei juuri numeroa pidetä kun sotahistoriasta puhutaan. Jatkosodan hyökkäysvaihekin on koettu puolustussotana. Samoin sisällissota on yhä kohun aihe kun uusi tutkimus ilmestyy. Minkälainen tabu sisällissota olikaan vielä vuosikymmeniä sitten, en uskalla edes ajatella. Kuinka paljon sisäänsuljettua vihaa on täytynyt ollakaan.

Jos ajattelee, Suomessa tabuja ovat ylipäätään vaikeat asiat. Sairaudet, ikävät tunteet, pärjääminen yhteiskunnassa. Tietyistä sairauksista ei mielellään puhuta avoimesti kansan keskuudessa. Ainakin mielenterveysongelmat ovat tällaisia sairauksia, vaikka julkisuudessa niistä puhutaankin. Suomessa halutaan myös sivuuttaa yhteiskunnan kelkasta pudonneet kansan keskuudessa. Jälleen julkisuus kyllä kiitettävästi heistä puhuu, mutta puhutaanko kahvipöydissä. Enpä usko.

Suomalaiset ovat kyllä "valittajakansaa", mutta annas olla, jos joku yrittää henkilökohtaisella tasolla kertoa ongelmistaan, niin kuulevat korvat kaikkoavat. Ainoastaan tosi ystävät jaksavat kuunnella, vähänkin tuntemattomammat katoavat, kun ihmisellä menee henkilökohtaisella tai muulla tasolla huonosti. Varsinkin miesten tuntuu olevan vaikea käsitellä vaikeita tunteita edes kavereidensa kanssa. Se kai koetaan jotenkin "akkamaisena".

Sitten päästäänkin tietysti perheväkivaltaan ja kaikkiin muihin perheiden sisäisiin asioihin. Vaikka tietysti perheväkivallan ei tarvitsisi sellainen asia olla. Kuinka paljon Suomessa taitaa ollakaan puhevälittömiä perheitä. Jokin vuosikymmeniä sitten tapahtunut asia hiertää kauan, pitkään ja hartaasti. Vaikka seksistäkin puhutaan paljon, niin en jaksa uskoa, että kaapista tulo on Suomessa kovin paljon helpompaa kuin vuosikymmeniä sittenkään ainakaan maaseudulla. Samoin harva huutelee olevansa impotentti tai frigidi.

Niin, tabuja kyllä riittää, listata voisi sivutolkulla. Joskus sitä pohtii, miksi jostain asiasta tulee tabu. Onko se jotenkin sisäänrakennettua ihmisessä vai kasvetaanko siihen jotenkin hiljaa huomaamatta. En kyllä itsekään ole mikään tabu vapaa, on minulla itsellänikin joitakin juttuja, joista avaudun vain harvoille ja valituille. Ehkä tabuissa onkin kyse jonkinlaisesta itsensä suojelusta. Jostain muurista, jolla pidetään asiat ja ihmiset kauempana. Mitä mieltä te olette? Tuleeko teille muita tabuja vielä mieleen?
 

lauantai 8. joulukuuta 2007

Vaikuttavat komediani



Selailin vanhoja kirjoituksiani täällä blogissani ja huomasin, että olen joskus luvannut listata kymmenen vaikuttavinta komediaelokuvaakin. On näemmä sitten unohtunut. Listaanpa nyt, kun muutakaan ideaa ei ole, mutta mieli tekee kuitenkin kirjoittaa. Älkää sitten pelästykö, minulla todellakin on myös huono maku. Nämä tulevat sitten myös satunnaisessa järjestyksessä, eikä paremmuusjärjestyksessä.

1. Piukat paikat. Vanha klassikko toimii yhä. Ehkä yksi parhaiten kirjoitetuista komedioista ja Marilyn Monroe, Tony Curtis ja Jack Lemmon ovat loistavia. Ja onko Casablancan lisäksi legendaarisempaa loppulausahdusta missään elokuvassa. Nobody is perfect.

2. Sekaisin Marista. Se vaan nyt on niin hauska.

3. Konttorirotat. Siitä olen tainnut jo aiemmin kirjoittaa. Se on toimistorottien vapauden ylistys. Niittarista voi saada tehtyä elämää suurempaa huumoria kuin oikein yrittää.

4. Dr. Strangelove. En oikein tiedä onko se komedia vai tragedia, varsinkin jos elokuvassa on monikasvo Peter Sellers mistään ei voi olla varma.

5. Notting Hill. Kyllähän ne romanttiset komediatkin hyviä on. Varsinkin oikeassa mielentilassa. Hugh Grant ei mielestäni muita osaa näytelläkään.

6. Full Monty. Kyllä britit komediadraamaa osaavat tehdä. Arkipäiväkin ja ahdistukset ja pettymykset voivat nekin olla oikeissa käsissä hauskoja asioita.

7. American Pie-sarja. Tätä ei kai pitäisi kirjoittaa, mutta kirjoitanpa kuitenkin. Kyllä kunnon alapäähuumorikin piristää, vaikka sitä yrittäisi olla kuinka älykäs tahansa.

8. Valehtija, Valehtija. Kyllähän Jim Carrey komedian osaa. Itse tykkään tyylistä, mutta monet eivät tykkää. Ajatus siitä, ettei pysty lainkaan valehtelemaan on aika kiehtova, joten olen itsekin pohtinut. Hissikohtaus on aika legendaarinen.

9. Entä Bob? Tosi hauska Bill Murray on yksi parhaimmista. Erityisen hauska kohtaus on, kun neurootikko Murray neuvoo lääkäriä kirjoittamaan oikeita psyykenlääkkeitä, kun osaa ne kaikki ulkoa.

10. Broken Flowers. Edellisen herran elokuva sekin. Vaikka on kai draamaa yhtä paljon. Vanha Casanova etsii entisiä heilojaan, kun sai kirjeen, jossa hänen kerrottiin olevan isä.


torstai 6. joulukuuta 2007

Hyvää itsenäisyyspäivää (missä Sven Dufva?)



Nyt olisi taas itsenäisyyspäivä. Ei liene kenellekään yllätys, että minuun ei rinta suorassa asennossa seisominen isäänmaallisia lauluja hoilaten sovi. Olen aina ihmetellyt, miksi itsenäisyyspäivästä on tehty enemmän tai vähemmän militaristinen juhla. Minusta isänmaallisuus on paljon syvemmällä. Se on tunnetta ja tietoisuutta siihen mihin kuuluu. Itse tiedän kirjoittavani suomalaisuudesta/suomalaisille. Ja olevani luonteeltani kai liiankin suomalainen. Koen olevani isänmaallisempi omalla tavallani kuin jos soihtu kädessä seison veteraanimuistomerkillä.

Kunnioitan kaikin tavoin sotaveteraaneja, mutta täytyisi muistaa, että kyllä Suomea ovat muutkin rakentaneet. Jokainen suomalainen, joka nyt elää suhtkoht edellytystensä mukaan rakentaa mielestäni tätä kansakuntaa ja ansaitsee hatunnoston. Itsenäisyyspäivän perinteisiini on kyllä kuulunut Tuntemattoman Sotilaan katselu, mutta sanotaanko, että tänään oli kyllä huomattavasti miellyttävämpää tekemistä kuin istua yksin kotona katsomassa Tuntematonta.

Joku varmaan ihmettelee, että mistä se on Sven Dufvan tuohon otsikkoonsa saanut. No, paljastan salaisuuden, se tulee Irwin Goodmanin ja suosikkisanoittajani Vexi Salmen Juhlavalssi- sävellyksestä. Se meni jotenkin niin, että "tuolla ne herrat karkeloissaan, mutta Sven Dufvaa siellä ei näy". Juuri näinhän on Linnan juhlissa sekä muissa eliitin pippaloissa, joissa ylistetään isänmaata, vaikka sen raivaajia tai isänmaan tekemien virheiden kärsijiä ei juhlissa näy. Ei siis liene yllätys, etten Linnan juhlia seuraa. Miksi kyseistä eriarvoistavaa juhlaa ei voi lopettaa? Mutta ei kai sitä lopeteta niin kauan kuin joitain ihmisiä kiinnostaa pukujen katsominen.

Eilen käytiin katsomassa neiti A:n kanssa romanialainen 4 kuukautta, 3 viikkoa ja 2 päivää -elokuva. Se kertoo abortin tekemisestä 80-luvun lopun Romaniassa, missä sekä ehkäisyvälineet että luonnollisesti abortti oli kielletty. Ihan en kyllä yhtyisi elokuvan arvostelu-ylistyksiin. Elokuva täytyisi katsoa ehkä uudelleen. Ei se ainakaan dvd:nä toimisi. Eikä sen sinänsä ole tarkoituskaan olla viihdyttävä komedia niin kuin neiti A sanoi. Ajatuksia se kyllä herätti niukalla ilmaisullaan ja aiheellaan. Itse koen kyllä abortin aina viimeiseksi keinoksi, jos joitain muita mahdollisuuksia on käytettävissä. Mutta tuon ajan Romaniassa laiton ja siten vaarallinen abortti taisi olla ainoita vaihtoehtoja mitä käytettävissä oli.

Elokuvan jälkeen käytiin syömässä ja sitten keskusteltiinkin vakavasti. Loppujen lopuksi oli kuitenkin kivaa yhdessä. Neiti A jaksaa kyllä kiehtoa minua, vaikka joskus ehkä häntä onkin vaikea ymmärtää (niin tosin varmaan minuakin), mutta ehkä minua varten täytyykin olla sellainen tyyppi, jossa riittää älyllistä ja sielullista, tunne ja muutakin haastetta. Hänessä on vielä paljon sellaisia ominaisuuksia, jotka vetoavat minuun. Jokin vaisto kertoo, että hänestä täytyy pitää kiinni. (ja niin kyllä pidinkin). Sitä paitsi hän osaa laittaa vallan erinomaisen aamiaisen.

No joo, se yksityiselämäni paljastuksistani. Ajattelin vain ottaa vähän Seiska-journalismia käyttöön, jotta lukijoiden kiinnostus säilyisi. Huomenna olisi ohjelmassa pari juttukeikkaa kehitysvammaisten toimintakeskuksessa ja ympärivuorokautisessa päiväkodissa. Tilaamani P.J.Harveyn levy ei ollut vieläkään tullut. Höh. Onneksi ystäväni J oli postittanut Rory Gallagherin levyn, jota taidan alkaa kohta kuuntelemaan oli se sitten isänmaallista tai ei.
Ainakin irlantilaisista.

maanantai 3. joulukuuta 2007

Osallistutaan, osallistutaan...



Sain tänään töissä sähköpostiini Kuntaliiton tiedotteen tutkimuksesta, joka oli tehty kuntalaisten kiinnostuksesta vaikuttamisesta kotikuntansa asioihin. Osallistuminenhan on suosikkimantroja tulosvastuun yms. ohella. Jotenkin tuntuu, miksi h...ä kaikkien pitäisi edes osallistua. Minusta on ihan ok, jos jotain ihmistä ei kiinnosta päätöksenteko lainkaan, jos se tekee hänet onnelliseksi. Itse asiassa se joskus tekee enemmän onnettomaksi.

Tutkimuksen mukaan kuntalaiset eivät ymmärrä kunnallispoliittisia päätöksiä. Ja ei ihme, päätösten kieli on niin kankeaa, että monen vuoden uran jälkeenkin joutuu lannistumaan joidenkin päätösten edessä. En tiedä, onko se sitten joidenkin tavoitteenakin, ettei päätöksiä ymmärretä. Eivätpähän pääse sitten sotkeutumaan asioihin.

Lisäksi kuntalaiset ovat jakautuneet aktiivisiin ja passiivisiin. Se kyllä pitää paikkaansa. Jotkut marisevat pienestäkin ja toiset eivät osaa/halua/ymmärrä hakea heille kuuluvia oikeuksiakaan. Alkaa olla kuntien demokratian ja koko valtion demokratian kohtalonkysymys saadaanko passiiviset hereille. Sitä ennen ei ainakaan empatia päätöksenteossa lisäänny.

Eniten kunnan asioista olivat kiinnostuneet yli 40-vuotiaat hyvin koulutetut. Ei liene yllätys, ikävä kyllä. Ne keiden pitäisi ääntä pitää, eivät sitä tee. Niinpä keskiluokkaiset omakoti-ihmiset saavatkin haluamansa lävitse, kun köyhien yli kävellään miten tahdotaan. Ei tarvitse katsoa kovinkaan kauan minkään kunnan valtuutettujen asuinosoitteita kun totuus paljastuu. Siksipä joidenkin asuinalueiden kehitys repsottaa, kun toisia kehitetään kaupunkien kiiltokuvina markkinointiin.

Asioiden valmisteluvaiheessa ei koettu saavan tarpeeksi tietoa. Nykyäänhän ennakkotiedotteet lähetetään kyllä medialle ennen kokouksia. Mutta kulissien takaisesta pelistähän (missä asiat tunnutaan päätettävän) ei kukaan tiedä. Ja edes lehdetkään eivät sitä riittävästi tee. Ja ainakaan kuntalainen tästä pelistä vielä vähemmän tietää. Toisaalta osa koki tutkimuksen mukaan saavansa tutkimuksen mukaan aivan riittävästi tietoa. Asioita voitaisiin vastaajien mielestä hoitaa kunnissa paremmin. Se pitänee paikkaansa. Mutta niin voitaisiin hoitaa melkein jokapaikassa.

Poliitikot ja puolueet koettiin kaukaisiksi ja heihin ei tunnuttu luottavan. Siitä ei voine kuntalaisia moittia, mikäli päätöksentekoa seuraavat. Poikkeuksiakin tosin löytyy. Hälyttävintä oli se, että yli puolet koki, ettei heillä ole mitään sananvaltaa päätöksiin ja että päätökset keskittyvät liian harvoille henkilöille.

Pitää paikkaansa, mutta se kai on sitä demokratiaa. Joskaan en näkisi ihan niin synkkänä, kyllä vanha kunnon kansanliike vielä vipinää kinttuihin saa. Varsinkin jos julkisuutta osataa taitavasti käyttää hyväksi. Ja onhan päätöksentekijöitä sentään enemmän kuin Putinin Venäjällä. Tosin ei niitä, joilla todellista valtaa. Äänestämiseen sentään uskottiin vielä.

Palveluiden suunnitteluun haluttiin osallistua. Erityisesti vanhuspalveluiden, oman alueen viihtyisyyden ja terveyspalveluiden. Toiminnan suunnitteluun toden totta voitaisiin ottaa enemmän kuntalaisia mukaan. Vanhuspalveluiden parhaita asiantuntijoita ovat vanhukset ja viihtyisyyden asukkaat. Ongelmana on tässäkin, etteivät ne osallistu, joiden pitäisi osallistua.

Sinänsä vastaukset eivät kerro koko totuutta. Osallistumisen mahdollisuuksia on verkkomaailmasta lähtien kunnissa vaikka kuinka paljon, mutta kun ihmiset eivät kysyttäessä toimi, vaan valittavat sitten jälkeenpäin. Palautetta voi antaa usein kunnissa netin kautta. Ja sitä kyllä tuleekin. Tuntuu, ettei vain niiltä, joilla oikeasti menee huonosti. Enemmän ns. kunnon veronmaksajilta, joille joskus tuntuu, ettei sitten mikään riitä.

En usko, että tämänkään tutkimuksen tulokset olisivat kovin erilaisia, vaikka niitä kysyttäisiin vuosikymmenen päästä. Ei kai päätöksentekoa tulla koskaan tuntemaan avoimeksi, vaikka se sitä olisikin. Ihmisellä on halu osallistua, mutta harvemmin sellaiseen, johon pitäisi. Vaikka sinänsä jos BB-voitajasta äänestäminen tekee onnelliseksi jonkun, niin mitä se minulle silloin kuuluu.


sunnuntai 2. joulukuuta 2007

Tylsää työssä



Oletteko koskaan pohtineet laillani, miten lehdet ovat täynnä aina samaa juttuja eri nimillä. Näin pikkujouluaikaan esimerkiksi pikkujouluista. Aina samat petätkö kumppaniasi yms. paskaa. Alkaa kyllästyttää ihmisten älykkyyden aliarvioiminen.

Itsellänikin oli juuri perjantaina pikkujoulut. Jos jotain iloa pikkujouluista on, niin siellä ihmiset sattuvat joskus puhumaan sellaisia, mitä eivät muulloin kertoisi. Ihmisistä paljastuu jotain uutta. Sinänsähän jutut ovat useimmiten niitä samoja, varsinkin sitten kun pomot ovat poistuneet paikalta. Ihmisten tapanahan on yleensä pikkujouluissa valittaa kiirettä ja muutoksia. Minä taas kaipaisin niitä, mutta en saa alituisista yrityksistä huolimatta. Elämän suuria ristiriitaisuuksia sekin.

Hesarissa etsitään parhaillaan tylsintä työtä. Hienovaraisesti mainoksen loppuun oli laitettu, että tarkoituksenamme ei ole pitää kenenkään työtä toista huonompana. Mutta tottahan se on, että tylsyyttää työssä kuin työssä riittää. Oma työni ei ehkä ole ihan tylsimmästä päästä, mutta kyllä minulle päivittäin tylsyyden hetkiä tulee useinkin. Se johtuu ihan vain siitä, ettei minulla ole oikeastaan intohimoa enää työhöni. Ei muuten ollut Italiassakaan eräällä miehellä. Joka päivä kun kuljin liikkeen ohi, miehellä oli aina pasianssi tietsikassa käynnissä. Itse en osaa edes pasianssia pelata, joka toisi työpäivään virikkeitä.

Yleensähän ihmiset mielellään kertovat, kuinka kiire ja paine heillä työssään on. Itselläni ei tällä hetkellä niin ole, jos ei nyt ihan päinvastoinkaan. Niin hullulta kuin se kuulostaa, kaipaan kiirettä ja painetta. Jos työssä ei ole haastetta, ei siinä oikeastaan ole enää mitään. Se on vain sellaista päivittäin töihin kävelyä, että saisi rahakoneen rullaamaan itselleen. Jotenkin tunnen olevani ammatillisessa umpikujassa. Kaikki yrityksetkin muutokseen menevät yksi toisensa jälkeen myttyyn. Pitäisi kai vain alistua. Työpäivän kohokohdat alkavat olla ruoka- ja kahvitunti ja sitten kotiinlähtö niiden asioiden pariin, joista pitää. No, se minusta.

Eikö olisikin hyvä idea, kun ihmiset uskaltautuisivat kertomaan työstään rehellisesti, kuinka tylsää heillä on. Vähän töitä ja nekin yksitoikkoisia. Ainakin yhden työkaverini kanssa jaksamme aina nauraa pingottajille ja sille, kuinka meillä on tylsää ja vähän haasteellista työtä.

Oletteko katsoneet televisiosta sitä sarjaa historian kurjimmista ammateista? Siinä kyllä teollistumisen alkuaikojen ammatit tosiaan vievät voiton nykytöistä. Pulleat nykylapset tuskin kestäisivät päivääkään elävänä hiilikaivosveturina tai teiniprinsessat tulitikkutehtaassa. Puhumattakaan nykymiehistä noiden aikojen hommissa. Vaikka itse tekeekin siistiä sisätyötä toimistossa, ei sekään mikään autuus ole, vaikka palkka juokseekin eri tavalla kuin noina aikoina, eikä piiskaa tarvitse pelätä.  Henkinen tuska on suurempi kuin fyysinen. Tosin noiden aikojen hommissa molemmat taisivat olla vahvasti läsnä.

Anteeksi lukijoilleni, jos kuulostan taas hiukan synkältä. Ilmeisesti lomamatka ei enää tehoa arki palaa tajuntaan. Ehkä en vain kestä arkea. Pitäisi löytää jotain, mikä innostaisi edes jollain tavalla. Jotenkin on nyt tosi alakuloinen ja päämäärätön olo. Toivon mukaan alkuviikko muuttaa kaiken...


keskiviikko 28. marraskuuta 2007

Veronan runoja


Ajattelin uskaltautua laittamaan tähän muutamia Veronassa kirjoittamiani runoja. Sen jälkeen lupaan lopettaa Veronasta vaahtoamisen ja palata arkeen ;)

Huone 114
Etsin itseäni
niiden kaikkien joukosta
Olen tuntenut
mutta myös taakseni
on jäänyt valtavasti elämää

Tieni Veronassa
on
kaksi pääväylää

En tunne eksyneeni
Joskaan en tiedä
palaanko
ennalleni

-------------------------
Jotkin sanat jäävät mieleen.
Morti - kuolema.
Via - tie.
Muista kun omasta kielestään
oppii nopeasti tarpeelliset sanat.
---------------------------------

Tämä kaupunki on valloitettu
niin monta kertaa,
ettei kukaan kai muista,
kuinka monta kertaa.
Valloittajista muistetaan päälliköt.
Muistaako kukaan sotilasta?
Tuota verikoiraa,
jolla hänelläkin on äiti.
-----------------------------

Veronan yöt.
Kuinkahan monta runoa on kirjoitettu öistä.
Ikäänkuin öissä olisi jotain erikoista.
Päivä päättyy ja koittaa levon aika.
Niille, jotka ovat levon ansainneet.
Taivas ei ilmoittele sydämenvalituistaan.
------------------------------------------




maanantai 26. marraskuuta 2007

Kuvia Veronasta



Tässä näitä lupaamiani kuvia Veronasta enemmän tai vähemmän kauniisti aseteltuna...

Kuva Castellvechio-linnakkeesta kaupungin läpi virtaavalle Adige-joelle.



Piazza Erbe, yleensä torikauppiaita ja asiakkaita täynnä.



Näkymä Castello Pietasta. Mietiskely- ja runojenkirjoituspaikkani.



Julian hauta. Joku oli jättänyt ilmeisesti espanjaksi viestin rakastetulleen valkoisten kukkien kera. Olisi ollut kiva tietää, mitä viestissä luki. Toivottavasti rakastettu ei ollut ainakaan kuollut.



Roomalainen teatteri. Tapasin hetken kuvan ottamisen jälkeen söpön töpöhäntä-kissan.



Ja vielä näkymä Lamberti-tornista kaupungille.

sunnuntai 25. marraskuuta 2007

Poika palasi Veronasta



Takaisin ollaan taas Suomessa Veronan reissulta. Ajatukset ovat vielä vähän Veronan ja Suomen välimaastossa, joten yritän kirjoitella tähän jotain hajanaisia ensivaikutelmia. Matka teki kyllä hyvää, vaikka viimeiset päivät Italiassa satoikin, jotenkin tarvitsin irtiottoa ja sain sen.

Matkan täytyi tosiaan muuttaa minua jollain tavalla, sillä eilinen myöhästelevien lentokoneiden ja lentokenttien kanssa ei saanut minua edes menettämään malttiani. Mitä sitten matkasta pitkällä tähtäimellä jää, näyttää tulevaisuus.

Veronassa riitti vanhoja rakennuksia ja historiaa kaltaiselleni historiasta kiinnostuneelle kyllä riittämiin. Oikeastaan Rooman ajoista ihan nykypäivään. Kaupunki tekee kyllä rahaa Romeon ja Julian myytillä, mutta mitäs siitä, vaikka se ei historiallisesti totta olekaan. Kävin Julian parvekkeella ja hautakammiossa. Patsaan tissiäkin puristeltiin niinkuin tapana on :)  Sain ihan rauhassa vielä kouria, japanilaisia turistiryhmiäkin sattui vain kahdesti paikalle. Ne ovat kyllä jotenkin söpöjä laumasieluja matkoillakin. Museoitakin riitti. Kunhan keksin miten saan kamerastani kuvat pois, niin lisään kuvia tänne blogiini.

Suosikkipaikakseni muodostui eräs linna vai palatsiko ennemmin mäen päällä. Sen laella oli kiva katsella kaupunkia, ajatella ja kirjoitella. Sain kirjoitettuakin tosi hyvin. Yhden vihon melkein täyteen. Verona on jotenkin tunnelmallinen paikka. Sain varmaan paikallisen "hemingwayn" maineen, kun kirjoittelin kantapaikassani melkein joka päivä. Toin ravintolaan varmaan niin paljon rahaa, että pyysivät tulemaan uudestaankin.

Italia on kyllä siitä hyvä paikka ainakin yksin matkaavalle, että siellä ei lomajuopottelua tule harrastettua. Juoman kanssa tuotiin aina syötävää, muutenkin "keihäsmatkailu" olisi tuntunut hieman sopimattomalta Veronassa. Enkä nyt räkälöitä erityisemmin kaipaa. Italiassa yksin syöminen on jotenkin kummastuttavaa, sen verran sääliviä katseita sain osakseni.

Italialaiset ovat kyllä jännää porukkaa. Osa tuntui tosi ystävällisiltä ja osa melkeinpä töykeältä. Mutta ehkä se on vain sitä kulttuurien välistä eroa, Suomessa kun pitäisi aina hissutella mahdollisimman näkymättömästi ja huomaamattomasti. Seuraavan kerran jos Italiaan menen täytyy opetella kieltä, tuntui ettei kaikki osanneet englantia kovinkaan hyvin.

Toisaalta en ole kyllä niitä matkaajia, jotka vertaavat kaikkea Suomeen. Miksi lähtisin edes ulkomaille, jos olettaisin kaiken olevan niin kuin Suomessa. Itse asiassa tuntuu, että rikas Suomi vaikuttaa Italiaan verrattuna paljon huonovointisemmalta. Veronassa ei näkynyt kaduilla juopottelevia juoppoja. Romanian kerjäläisiä kyllä, mutta niitähän on jo Helsingissäkin. Kaksi mielenkiintoista yksityiskohtaa jäi myös mieleen. Veronalaisilla tuntuu olevan mitä eksoottisimpia koiria ja keski-ikäisillä miehillä nuori afrikkalainen tyttöystävä. Kävelykadut ovat myös valkoisesta kivestä, jotka ovat todella liukkaat sateella. Okei, kolme siis.

En tiedä, ovatko italialaiset nyt sen seurallisempia kuin suomalaisetkaan. Itse en tutustunut juuri muihin kuin tarjoilijoihin. Tai sitten charmini ei vain pure italialaisiin, enkä toisaalta käynyt tutustumassa yöelämäänkään. Ei ollut edes tarkoituksena.

En tiedä, en välttämättä kuitenkaan ensi kerralla lähde ihan heti yksin reissuun. Hetkittäin tuntui kyllä hieman yksinäiseltä. Toisaalta taas olin tyytyväinen, kun sain tutkiskella itseäni ja olla omissa oloissani. Jalatkin ovat vieläkin kipeät kävelystä, olen syönyt ravintolassa ja kävellyt varmaan kuukausien edestä. Ensimmäistä kertaa tulin muuten iloiseksi kun kuulin suomen kieltä Frankfurtin lentokentällä. Voin hyvinkin matkustaa Italiaan uudelleen, mutta suomalaiseksi kyllä jään.
 
PS. Sitten taas tupakoitsijan valituksia kovasta kohtelusta. Tupakoitsija nimittäin alkaa olla Euroopan mittakaavassakin vainottu yksilö. Italiassa tuhkakupit vietiin hotellin ulkopuoleltakin lentokentästä puhumattakaan. Frankfurtin kentällä oli kaksi pientä "akvaariota", jossa tupakoitsijat seisoivat kylkimyyryssä muiden naureskeltavana. No, kukaan ei tietysti pakota polttamaan tupakkaa. Mutta kun sitä nyt kuitenkin tehdään, niin ovathan ne tupakoitsijatkin asiakkaita ja ansaitsisivat kunnon palvelua. No joo, tämä valitusosuutena. Tiedän jo etukäteen, etten ole saamassa myötätuntoa tämän asian osalta
.

torstai 15. marraskuuta 2007

Erilainen työpäivä palvelutalossa


Oheisen jutun kirjoitin työnantajani intranetiin työpäivästäni palvelutalossa.

Tiedottajan työ on joskus aika teoreettista ja todellisuuden näkee vain lukujen ja tilastojen kautta. Tai sitten on tekemisissä vain johdon ja median kanssa. Siksi on välillä hyvä jalkautua kentälle. Nähdä ja kokea arki yhtenä "tavallisista" työntekijöistä. Tällä kertaa päätin tutustua päivän ajan hoitoapulaisena vanhuspalveluihin Pähkinärinteen palvelutaloon Länsi-Vantaalla. Aikaisemmin olen ollut päivän päiväkodissa ja kriisikeskuksessa.

Ensimmäisenä mieleen päivästä Pähkinärinteessä jäi aikainen aamuherätys, kello 5.45. Voin rehellisesti myöntää, että harvoin sitä on töissä vielä puoli kahdeksalta. Nyt näin kuitenkin kävi ja singahdin aamupalaveriin, jossa aloittava vuoro jakaa asukkaat, ja käy läpi kuulumiset heidän osaltaan. Onko jollain ollut vaikea tai onko jollain jokin uusi vaiva ruvennut vaivaamaan? Vaikka asukkailla on nimetty omahoitajansa, niin vuoroja vaihdellaan varsinkin raskashoitoisempien asukkaiden osalta, jottei yksi hoitaja rasitu kohtuuttoman paljon. Hoitajat olivat positiivisesti yllättyneitä, että joku virastoista oli vapaaehtoisesti heidän keskuuteensa tutustumaan tullut.

Itsellenikin oli nimetty "omahoitaja" Lea, jonka apuna kiersin aamupäivän. Palvelutalon arki muuten lomittuu paljon aamupäivään. Silloin on kiireisintä asukkaiden aamutoimien parissa. Kaikki eivät pääse itse aamupalalle ja heille ateria viedään omaan kotiin. Osa myös puettava ja autettava toimittamaan tarpeensa. Asukkaiden kunto vaihtelee, joitakin on autettava paljon ja jotkut pärjäävät itsenäisemmin. Tottumattomalle, kuten minulle, asukkaiden asuntoon meno tuntui aluksi hieman vaivaannuttavalta. Nopeasti siihenkin tottui, kun asukkaat eivät tuntuneet häiriintyvän läsnäolostani. Päinvastoin osa kyseli kiinnostuneena, miksi olin palvelutalossa.

Ennen pestini palvelutalossa olin ajatellut, että asukkaiden avustaminen voisi tuntua hankalalta, kun siihen ei ole tottunut. Omiakaan lapsia ei hoidettavana ole. Apuhoitajana työskentely tuntui kuitenkin loppujen lopuksi luonnolliselta. Hoitajana tunsi konkreettisesti auttavansa ihmisiä. Tiedottajana ehkä tällaista tunnetta harvemmin kokee. Päivän aikana avustin asukkaiden nostoissa, kantelin tarjottimia ja syötinpä erästä asukastakin. Sen vaativampia hommia ei päivän harjoittelijalle oikein pysty antamaankaan.

Lounaan jälkeen palvelutalossa hiljenee asukkaiden mentyä ruokalevolle tai kuka mitäkin tekee ruoan jälkeen. Silloin palvelutalon henkilökunta esimerkiksi pesee pyykkiä tai kirjaa tietoja tietokoneelle. Silloin tiedonjanoisen ihmisen, kuten minun, oli helpompi kysellä kaikenlaista hoitajilta heidän työstään. Tietenkin ehdin kysellä hoitajan arkipäivästä Lealta aamupäivälläkin tauoilla asukkaiden lomassa. Ainakaan palvelutaloissa ei voi puhua mistään sarjahoitotyöstä, hyvin asukkaat ja heidän tapansa tunnuttiin tuntevan.

Asukkaisiin ehkä päivän aikana ehti huonommin tutustumaan. Mutta ei heillä vaikuttanut olevan vaikeuksia tutustua toisaalta minuunkaan. Ilmeisen poikamaisena tai pitäisikö sanoa "tyttömäisenä" on kai säilynyt, kun eräs rouva heti aamupalalla ryhtyi rouvittelemaan. Tai sitten mieshoitajat taitavat olla vain alalla niin harvinaista herkkua, ettei asukkaille tulee mieleen miehiäkin olevan henkilökunnassa.

Aika moni vanhustyötä tekevistä vaikuttaa muuten olevan ammatinvaihtajia. He ovat syystä tai toisesta tunteneet vanhan työnsä olevan epäkiitollista ja halunneet tehdä ihmisläheisempää työtä. Sama asia omassakin mielessä on käynyt, vaikka en välttämättä heti hoitajaksi ole alkamassakaan. Nuoriakin hoitajia tuntui olevan, joten ei vanhustyön tilanne tulevaisuudessakaan aivan synkkä tule olemaan.

PS. Seuraavan päivitykseen menee nyt kyllä yli viikko aikaa, kun lähden lauantaina Italiaan. Siitä toivottavasti riittää raportoitavaa useammiksikin päiväksi. Nyt on kyllä jo matkalevoton olo, mutta onneksi kaikki alkaa olla koossa. Ehkä mieskin ;)

























maanantai 12. marraskuuta 2007

Alkuviikon ajatuksia



Tänään kävin pitkästä aikaa taas parturissa. Näin vanhemmiten tukastani on tullut minulle ulkonäköni silmäterä. En tiedä, johtuuko se yhä ylemmäksi kohoavasta hiusrajasta, vai siitä, että hiukseni kiharat ovat niitä harvoja valtteja, jotka kai erottavat minut massasta. Ajattelin nyt kuitenkin vähän siistiytyä matkaakin silmälläpitäen. Joku voisi tietysti olla tukkani tyylikkyydestä eri mieltä. Kampaan nimittäin aniharvoin hiuksiani, minun mielestäni niiden täytyy saada olla vapaita. Ymmärrän kyllä, että pitkiä hiuksia voi olla vaikea kampaamatta, etteivät ne takkuunnu täysin. Joten kenenkään ei pidä loukkaantua.

Hiusmuoti on muuten mielenkiintoinen juttu. Olen aina ihmetellyt mistä hiusmuoti saa alkunsa. Kuka määrittää, mikä milloinkin on trendikästä? Sitä ihmettelen kyllä, miksi varsinkin nuoret miehet laitattavat tukkansa aina viimeisimmän trendin mukaan. Mihin on kadonnut omaperäisyys ja omantien kulkeminen. Oma tukkani on pisimmillään kasvanut olkapäille, mutta kyllästyin pitkien hiuksien vaivalloisuuteen. Kaljukin olen kerran ollut, mutta sitten kun sain kommentteja rangaistusvangin ulkonäöstä, päätin luopua siitäkin tyylistä. No, se hiuksista.

Matkakin lähenee. Tänään kävin ostamassa digikameran matkaa varten. Sain alennuksella aika hyvänkin. Onneksi vielä Canonin. Anteeksi mainostus, mutta Canon on yksinkertaisesti hyvä merkki. Ehkä tänne blogiinikin alkaa ilmestyä enemmän kuvia pikku hiljaa, kun on laitteet. Ostoslistalla olisi ainakin vielä rinkka kautta matkalaukku. Sitten kai alan olla valmis lauantain lift-offia varten. Ainakin mieliala alkaa kohenemaan, kun tietää pääsevänsä pimeydestä kohta pois. Matkaa ennen on sellainen mielenkiintoinen tunne. Ikään kuin ei olisi lähdössä mihinkään, vaikka tietää lähtevänsä. Ehkä sen ymmärtää sitten, kun lentokone lähtee lentoon. Kärsin hieman lentopelosta, joten innolla en ilmassa oloa sinänsä odota.

Huomenna koittaa sitten se harjoittelupäiväni palvelutalossa. Täytyy sitten raportoida sen päivän kokemuksista. Töissä alkaa selvästi kuhisemaan Tehyn lakkouhankin ympärillä. Toivottavasti lakkoa vai joukkoirtisanoutuminenko se nyt oli, ei tulisi. Julkisella puolella kun on muutenkin riittämätön olo, puhumattakaan sitten jos kuukausien lakko alkaa purra kaupunkien terveydenhuollossa, vaikka irtisanoutuminen ei niitä suoraan koskekaan. No joo, jos lakko alkaakin, olen silloin ainakin pois Suomen maaperältä. Joskus käy mielessä, että entäpä jos jäisinkin Italiaan. Onneksi täällä on kuitenkin ihmisiä, joissa on syytä jäädä tänne Suomeen. Syksyn masennushetkinä rakkaus tähän maahan rakoilee, mutta todennäköisesti varmaan kaipasin Suomeen jo muutaman kuukauden päästä, jos jonnekin lähtisinkin.

PS. Yksi suosikkikirjailijoistani, Norman Mailer, menehtyi tässä hiljattain jo varsin korkeassa iässä. Kannattaa lukea varsinkin Alastomat ja Kuolleet, jos ei hänen tuotantoonsa ole aiemmin tutustunut. Norman Mailer oli hyvä kirjailija, mutta myös tinkimätön yhteiskuntakriitikko, jollaista ei voi olla koskaan arvostamatta.


Ja onnea vielä kaikille iseille isyydestä. Onneksi sitäkin on alettu arvostamaan muunakin kuin perheen kurinpitäjänä. Ehkä jonain päivänä isyys tulee minunkin elämääni. 


sunnuntai 11. marraskuuta 2007

Kuolevat lehdet



Viime aikoina olemme saaneet jättää hyvästit ainakin kahdelle sanomalehdelle. Ensiksi lopetettiin Kauppalehden Presso-liite ja sitten meni Taloussanomat. Kummankin journalistinen taso on aika hyvä. Joten huonoihin juttuihin lehdet eivät kaatuneet. Syynä oli jälleen kerran, yllätys yllätys, ystävämme raha. Presso ei saanut tarpeeksi mainostajia ja Taloussanomat ei kestänyt kilpailussa Kauppalehden kanssa. Taloussanomat sentään jatkaa verkkoversiona.

Lehdet kaikkinen eri alalajeineen ovat jänniä siitä, että niitä perustetaan näemmä varsin heppoisin perustein. Ja lopetetaankin yhtä tehokkaasti. Isot lehtitalot eivät malta odottaa, että lehti tulisi kannattavaksi, vaan se lopetetaan surutta. Sehän nyt liiketaloudellisesti on järkevääkin. Mieleen tulee vain ajatus, että kannattaisiko sitten tutkia ennen lehden perustamista, onko todellisia markkinoita, tai oikeammin mainostajia. En ole välttämättä mikään asiantuntija, mutta tuntuu, että lehtien kohtalo on enemmän kiinni mainostajista kuin tilaajista. Ainakin sanomalehtimaailmassa. Aikakausilehtiä ilmeisemmin pitävät pystyssä ne uskolliset tilaajat.

Yksi ilmiö näyttää olevan myös kilpailijoiden syöminen eli ostaminen pois markkinoilta. Ja sitten kun kilpailija on ostettu, se lakkautetaan. Ja kun kaikki lopulta ovat kohta jonkin mediakonsernin osan, niin konsernin lehdistä voi lukea samat uutiset eri lehdestä. Jäljellä on kohta enää valtiovaroin tuettu puoluelehdistö. Minulle ei tule ainakaan pääkaupunkiseudulta mieleen enää yhtään ns. itsenäistä lehteä, ellei sitten oteta huomioon pienilevikkisempiä lehtiä.

Joskus olen pohtinut, millaista olisi, jos olisi oma lehti. Voisi kirjoittaa/kirjoituttaa mitä haluaa. Eipä taitaisi oikein onnistua enää, jos haluaisi tehdä lehdestä kaupallisesti kannattavan. Mainostajia ei kannata suututtaa ja harva lukijakaan sanomalehdestä etsii sitä vanhaa kunnon tutkivaa journalismia. Ainakaan uudesta lehdestä. Vanhoilla, jo itsensä tunnetuksi tehneillä lehdillä on helpompaa.

Jotenkin tuntuu hullulta ajatella, että lehtien määrä itseasiassa on laskenut käsittääkseni menneiltä vuosikymmeniltä. Esim. puolueillakin oli omat alueelliset äänenkannattajansa. Johtuisiko lehtien kuolema siitä, että ideologisten syiden sijasta ajatellaan vain lehtien kannattavuutta? Lehti ei jatka, vaikka journalismi olisi hyvää ja vieläpä lukijatkin tykkäävät. Jos ajattelee vaikka talousjournalismia, on aika ikävää, että markkinoille jää ainoastaan Kauppalehti. Luulisi yksinvaltiuden jossain vaiheessa vaikuttavan lehden tasoon, kun ei ole mitään mittapuuta. Tietysti samoin voi ajatella eri aamulehdistä. Joka alueella on omat yksinvaltiaansa, joilla ei ole enää alueellista kilpailijaa.

Taistelua käydäänkin tilattavien lehtien ja ilmaisjakelulehtien välillä. Ilmaisjakelulehdillä on tietenkin se etu, että ne jaetaan joka kotiin tai ovat mukavasti mukaan otettavissa asemilta. Metrot yms. sellaiset lehdet kirjoittavat lyhyitä juttuja, joita jaksaa aamuhorkassakin junassa lukea. Kotiin jaetuilla ilmaisjakelulehdillä on taas se haitta kilpailussa tilattavia aamulehtiä vastaan, etteivät ne ilmesty joka päivä. Aika mielenkiintoinen taistelu siis. Kumpi voittaa, vai riittääkö molemmille tilaa loppuun asti.

Sitten pieni loppukevennys tämän journalismiluennon jälkeen. Oscar Wildellä sitä on fiksuja ajatuksia. Kuunnelkaapa vaikka tätä: "Jopa opetuslapsista on hyötyä. Hän seisoo  valtaistuimen takana, ja istujan voiton hetkellä kuiskaa tämän korvaan, että loppujen lopuksi tämä on kuolematon."

Jossain suhteessa ajat ovat sentään muuttuneet, kuten tämän kohdalla: "On surullista, että nykyään on niin vähän hyödytöntä informaatiota."

Yksi suosikkini lopuksi: "Vain tyhjät tuntevat itsensä."



lauantai 10. marraskuuta 2007

Minäkin muistelen televisiota


Ykköskanavalla alkaa kohta puolin sarja ikimuistoisemmista tv-hetkistä. Televisiosta muuten tulee yllättävän paljon yhteisiä muistoja ihmisille, vaikka ei uskoisi. Se johtunee vain siitä, että televisio on kaikille se yhteinen kokemuspohja. Sellaisia ihmisiä, jotka eivät televisiota katsele ollenkaan on aika vähän. Sinänsä kyllä kunnioitettavaa.

Itse kuulun niihin ihmisiin, jolla televisio on melkein aina päällä, ainakin silloin kun olen yksikseni. En välttämättä edes katsele sitä silloin, mutta kai tuo kuvavirta tuo vain rauhoittavan tunteen. Vaikka olisi yksin, ei tavallaan ole yksin. Kuulun vielä siihen ikäluokkaan, jonka lapsuudessa tv:n ohjelmatarjonta oli varsin pientä, kanavia oli muutama ja tv-pelejä ei tullut läpi yön. Apua, miten kuulostankin jo kornin ikääntyneeltä.

Mutta sitten niihin tv-muistoihin. Varhaisin tv-muistoni, tai ainakin jonka muistan, taisi olla Los Angelesin olympialaisista vuodelta 1984. Sinänsä en ole kyllä mikään hirveä penkkiurheilija, mutta mieleen on toki jääneet Matti Nykäsen ja Jens Weisslogin kaksintaistelut Keski-Euroopan mäkiviikolla 1980-luvulla. Mihin on muuten urheilun taika kadonnut, jotenkin vain tuntuu, että noissa vuosikymmenten takaisissa urheilukisoissa oli enemmän tunnelmaa. Tuleeko urheilua yksinkertaisesti liikaa? Mieleen on jääneet myös tämä Lahden hiihdon MM-kisojen dopingtiedotustilaisuus ja tietysti Mika Häkkisen maailmanmestaruus.

Tv-draamakin muuten yhdisti ihmisiä ennen paljon enemmän, kun sarjoja tuli niin vähän. Moni ihminen ajoitti aikataulunsa Dallasin tai Dynastian mukaan 80-luvulla. Mieleen ovat toden totta jääneet J.R:n pahuus, tämän vaimon ryyppääminen ja Dynastiasta Alexis ja Krystlen mitä mielikuvituksellisimmat kissatappelut. Kotimaisetkin sarjat, eritoten komediat, ovat jääneet omaan muistiin Pulttiboisineen ja Reinikaisineen.

Jännää miten moni tv-muisto on jäänyt mieleen juuri 80-luvusta, vaikka senkin jälkeen olen tv:tä katsellut. 90-luvultakin tulee kyllä mieleen kaikenlaista. Esim. Melrose Place tai Beverly Hills ja Frendit. Vaikka kahta ensiksi mainittua ei kai kehtaisi mainostaa julkisesti seuranneensa.

Tv:en kuuluvat tietenkin oleellisena osana uutiset. Mieleen tulee se vanha sanonta, missä olit silloin kun JFK ammuttiin. No, en ollut vielä olemassakaan tässä todellisuudessa silloin. Mieleen tulee Estonian uppoaminen. Se tuntui aikanaan uskomattomalta ymmärtää. Myyrmannin räjähdys kanssa on jäänyt mieleen jo senkin takia, että se kosketti ammatillisestikin. 80-luvulta jäi mieleen myös iänikuinen uutisvirta Iranin-Irakin sodasta, Beirutin katutaistelut ja yhä edelleen jatkuva Lähi-idän kriisi kokonaisuudessaan. Ehkä  meidän sukupolvemme on vaikea lähteä barrikadeille maailman rauhan puolesta, kun meidät on turrutettu pienestä pitäen uutisvirralla sodista.

Entä sitten tv-persoonat, ketkä ovat jääneet mieleen? Kukapa ei Spedeä muistaisi ja Arvi Lind merkitsi sellaista pysyvyyttä, mitä usein vaihtuvissa uutisjuontajissa ei enää ole. Sitten on tietenkin erikseen vielä nämä tv-mainosmuistot. Simo Vaatehuoneelta yms. mainoshahmot.

Jaa, kyllä sitä tosiaan on television kanssa vietetty hyviä hetkiä...



torstai 8. marraskuuta 2007

Pohdintaa Jokelan tragediasta



Tällä hetkellä lienee vaikea kirjoittaa oikein muusta kuin tästä Jokelan tapauksesta. Jos oikein rehellinen on, niin eiköhän tälläinenkin tapaus ollut odotettavissa. Jostain syystä se tapahtui uneliaassa maaseutukylässä Suomessa. Yhtä hyvin se olisi voinut tapahtua missä tahansa muualla Euroopassa.

Otan osaa uhrien omaisten suruun.

Mutta jotenkin minua kuvottaa median herkuttelu tämän kaltaisilla tapauksilla. Selailin tänään nopeasti molemmat iltapäivälehdet ja täynnä tätä tapaustahan ne tietysti olivat. Ymmärrän ihmisten tiedonnälän, mutta entä uhrien omaiset. Tätä kirjoitteluahan jatkuu todennäköisesti sivukaupalla vielä seuraavat kaksi viikkoa. Miten surutyö mahtaa onnistua, jos toimittajat pyrkivät ovista ja ikkunoista sisään niin kuin Myyrmannin räjähdyksen kanssa.

Välittömästi tapauksen jälkeen alkoi syyllisten etsintä. Huvittavin syyllinen on internet. Käsittääkseni internetin kautta ei ketään pysty ampumaan. Internetin ainoa vika on se, että sinne on liian helppoa kenen tahansa sairaan ihmisen laittaa mitä tahansa videoita. Tämä ampujahan oli ilmiselvästi kopioinut tekonsa vastaavista Usan kouluampumisista. Olisiko siis syy näillä teoilla herkuttelevan lööppijournalismin?

Loppujen lopuksi kyse on yhden mieleltään häiriintyneen ihmisen teosta. Kysymys tietysti kuuluu, miten tapahtuneen kaltainen on mahdollista. Niinpä. Ei sitä ainakaan olisi voinut estää se psykologien armeija, joka nyt lehtien palstoja ja televisiota miehittää ja kertoo kuinka huonosti lapset ja nuoret saavat apua. Väite ei pidä täysin edes paikkaansa. Jos nuorten mielenterveystyö ei ole tässä maassa todellakaan huippuluokkaa, vielä vähemmän se on sitä aikuisten kohdalla. Tässä maassa todellakin kävelee liikkuvia aikapommeja, kun apua ei edes itse pyydettäessä aina saa.  Jos vertaan omiin kouluvuosiini, koululaitos puuttuu aivan eri tavalla koulukiusaamiseen ja muihin ongelmiin. Kaikkea ei vain voi estää. Siihen ei pysty vartijat kouluissa, ei mikään muukaan.

Itse olen huono lähtemään mukaan mihinkään joukkohysteriaan. Sellainenhan tästäkin tapauksesta on luotu aivan kuten Myyrmannissakin kävi. Pitäisikö meidän pohtia kuitenkin, että miksi joku ihminen tässä maassa vihaa elämää ja ihmisiä niin paljon, että on valmis tekemään tällaisen teon. Onko yhteiskunnassamme ja erityisesti nuorten elämässä jotain niin pahasti vinossa olevaa, että jo kaksi nuorta miestä on päätynyt tappamaan ihmisiä täysin summittaisesti. Vailla mitään järjellistä syytä. Suomi ei ole todellakaan lintukoto. Ei ole ollut sitä aikoihin, silmät on vain suljettu pahoinvoinnilta ja kansan kahtiajakautumiselta.

Suomessa kauhistellaan Yhdysvaltain järjetöntä väkivaltaa, mutta pitäisikö meidän tutkailla omaa kulttuuriamme. Missä muussa Euroopan maassa tehdään väkilukuun suhteutettuna yhtä paljon järjettömiä väkivallantekoja kuin meillä? Se asia, mikä minusta on varmaa, että median herkuttelu veriteoilla ruokkii nuorta, henkisesti sairasta mieltä. Kahdeksantoistavuotiaskaan ei välttämättä tajua, että kuolema on lopullista. Siitä ei herätä koston saaneena seuraavan aamun, sillä seuraavaa aamua ei tule. Ei ampujalle, ei uhreille.

Toivoisin, että tästä tapauksesta poikisi jotain yhteistä pohdintaa tämän kansakunnan tilasta. Ymmärretäänkö meillä erilaisuutta liian vähän, niin että massasta poikkeavat nuoret miehet ovat valmiita tällaisiin tekoihin?  Onko meidän mielestämme vain fyysiset vaivat "oikeita" sairauksia. Pahoinvointimme on huomannut kansainvälinen mediakin. Itse emme ole siihen ainakaan vielä pystyneet sillä syvällisemmällä tasolla.


tiistai 6. marraskuuta 2007

Talenttia ja muita ajatuksia



Taas on vähän aikaa vierähtänyt kun olen ehtinyt kirjoittelemaan. Eilen kyllä epätoivoisesti yritin, mutta Vuodatus.net oli useamman tunnin kaatuneena. Heti ensimmäisenä tuli mieleen, kun jokin aika sitten kehuin lopettavani tosi-tv-ohjelmien katselun. Niinhän siinä on nyt käynyt, että olen jäänyt koukkuun Talent-ohjelmaan. Kai lahjakkuus kaikissa muodoissaan kiehtoo minua liikaa.

Talent on vielä mukavan kotikutoinen verrattuna glamourmaisempaan Idolsiin. Tykkään myös Katja Ståhlista tuomarina, sillä on sellainen mukavan sarkastisen kannustava huumorintaju. Ja kyllähän Talentissakin itsensä nöyryyttäjiä riittää. Erityisesti tanssijat ovat olleet aika surkeita, samoin ne amis-viiksiset poikien bändit. Viime sunnuntaina Talentissa oli kyllä tosi hyvä ääninen tyttö. Paljon parempi kuin Idols-laulajat. BigBrotheria en ole edelleenkään täysin retkahtanut katsomaan. Tosin linnakkeiden repeytymistä on sielläkin suunnassa havaittavissa.

Ruotsistakin kotiuduttiin ja sen verran sitä alkomahoolia rehellisesti sanottuna tuli otettua, että eilen oli vielä hiukan hutera olo. Mutta toisaalta kerranhan täällä eletään, enkä risteilyille todennäköisesti ole aikoihin menossa. Risteilyllä minun olisi kai pitänyt verkostoitua ammattiliiton ihmisiin, mutta niinhän siinä kävi, että melkein enemmän hengailin virolaisten ja tosi hauskan porukan kanssa Kuusankoskelta. Jotenkin sitä vakuuttui, että maaseudulta olevat ihmiset ovat jotenkin kivan hauskoja tyyppejä. Toisaalta taas kun jutteli ihmisten kanssa, niin löytyi aivan samankaltaisen lapsuuden ja nuoruuden yms. viettäneitä ihmisiä, vaikka ei olisi ensi näkemältä uskonut. Pitäisi oppia entistä avarakatseisemmaksi.

Laivayhtiö (Silja Line) sai myös hölmöilyllään välillä vereni kiehahtamaan. He nimittäin olivat buukanneet minut jo valmiiksi täynnä olevaan hyttiin. Mitähän olisi tapahtunut, jos olisin hipsinyt ventovieraiden ihmisten hyttiin keskellä yötä. Olisi siinä voinut kuonoon tulla kunnolla. Onneksi sain sentään sitten oman hytin loppujen lopuksi. Uutta maihinnousukorttia en Siljalta sitten saanut ja tietenkään en päässyt portista sisään kuin jonkin suttuisen tulosteen kanssa. Ja paperitkin vielä kysyttiin taxfreessä. Näytänköhän tosiaan 18-vuotiaalta, vaan vaiko vain liian kiltiltä ja kiusattavan näköiseltä ihmiseltä? No, se risteilystä.

Tänään kävin unitohtorin luona. Sain unilääkereseptin. Ko. lääkkeen ei pitäisi aiheuttaa riippuvuutta. Mikä on hyvä homma, en kaipaa enää muita riippuvuuksia tupakan lisäksi. Rakkaus, musiikki ja runous riittävät positiivisina riippuvuuksina. Ko. lääkkeen keksijän täytyy muuten olla Viagran kehittäjän kanssa onnekkaimpia epäonnistujia. Lääke oli kehitetty mielialaa kohottavaksi lääkkeeksi, mutta sen huomattiin sitten enimmäkseen nukuttavan. No, saa nähdä, pääsenkö unien luvattuun maahan.

Huomenna ajattelin käydä ostamassa Juicen kootut- boxin. Saa luvan maksaa mitä maksaa. Tämän viikonlopun tämä vanha herra (paitsi alkoholin ja tupakan myyjien mielestä, tosin parastanihan he taitavat tarkoittaa) taitaa enimmäkseen viettää neljän seinän sisällä kotona. Italian matkaakaan en ole vielä ehtinyt oikeastaan ajatella, vaikka siihen ei ole kuin vähän yli viikko enää aikaa.

Oletteko muuten katsoneet Yleteemalta näitä Suomi-rockin klassikkobändien ja levyjen esittäjiä. Keikat ovat olleet hyviä, mutta hieman ihmetyttää, miksi Apulanta ja Maija Vilkkumaa ovat päässeet ohjelmaan. On toki hyvä, että edes jotkut melkein ikäiseni ovat menestyneet jo nuorena (itse en ole siihen pystynyt), mutta itse koen klassikkorajan kulkevan jossain 20 vuodessa. PMMP olisi silti kiva nähdä ohjelmassa, vaikka samanikäisiä ovat hekin kanssani. Onko muuten vähän söpöä, että Mira ja Paula ovat niin hyviä ystävyksiä, että ovat raskaanakin samaan aikaan. No joo, ei varmaan maailman tärkein asia tämäkään.

Yritän taas torstaina kirjoittaa jotain järkevämpää kuin näitä sekalaisia hajatelmiani
.

torstai 1. marraskuuta 2007

Viestintäpainotteista risteilyä ja ajatuksia lähipäivistä



No niin, nyt sitä ehtii taas kirjoittaa kunnolla muutaman päivän jälkeen. Tiistaina kävin pikkuveljeni luona ja keskiviikkona näin ex-pomoni, joka on myös hyvä ystäväni. Pikkuveli oli kipeänä ja ihan mielissään kun tulin piipahtamaan. Ei taida olla muuten ihan yleisintä, että ex-pomoonsa on yhteydessä, vaikka kollega ei enää olekaan. Lisäksi on kiva puhua ihmisen kanssa, joka ei ole enää samassa työpaikassa, mutta osaa kuunnella ja tietää mistä on kyse.

Jotenkin tulee muuten aina syyllinen olo, että on liian vähän sukulaisiinsa yhteydessä. No, parhaani yritän, vaikka joku hämmästelisikin kuinka harvoin olen sukulaisiini yhteydessä.

Nyt kuitenkin istun taas vaihteeksi tietokoneen ääressä. Huomenna tosiaan olen lähdössä ammattiliiton opiskelijaristeilylle Tukholmaan. Minun pitäisi hallituksen jäsenenä pitää jonkinlainen pienryhmätyö opiskelijoille. Tämän blogikirjoittelun jälkeen pitäisi jotain faktaa kaivaa, ettei itseään täysin nolaa. Ja toivottavasti en anna nuorille liian negatiivista kuvaa tiedottajan työstä. Kivojakin puolia tosiaan löytyy, vaikka liian harvoin taidan niistä kirjoittaa.

Onneksi risteilyllä on asiallinen tarkoituskin, että sitä osaa käyttäytyä. Muistuu kyllä omasta historiastani joitakin risteilyjä, kun Tukholmassa käynti on jäänyt haaveeksi heikon olotilan takia. Eikä oikeastaan ole enää hinkuakaan örvellellä päivätolkulla, siihen alkaa olla liian vanha ja toipumiseen menee liikaa aikaa. Ja on ihan kiva kuulla, minkälaisia ajatuksia opiskelijoilla on viestintäalan töistä. Itseään kun voi kai jonkinlaisena konkarina pitää, vaikka vanhimmat opiskelijat lienevät melkeinpä ikäisiäni.

Ai niin, tiistaina kävin suuhygienistin vastaanotolla. Etuhampaani ovat kuulemma kuluneet, repalaiset, vai minkälainen pinta niissä olikaan. No, myönnettäköön, että hampaiden hoidossa tuli oltua yhdessä vaiheessa liikaa suomalainen mies ja jokunen vuosi vierähti välissä. Nyt kyllä hoidan tunnollisesti hampaani myöhäisherännäisenä. Sitäpaitsi kyllä sitä elämää on nähty sen verran, että moni muukin paikka on repaloitunut sydän ja sielu mukaan lukien. Täytyy kyllä sanoa, että hammashoidon väen innokkuutta työhänsä täytyy ihmetellä, kun ihmiset eivät ikinä kuitenkaan noudata hoito-ohjeita ja sitten taas paikataan.

Tänään jouduin myös vihdoin alistumaan ja tilaamaan itselleni lääkärinajan unihäiriöiden takia. Nukkuminen alkoi olla sellaista vartiokoiran unta. Odotan innolla, että löytäisin taas unen. Miten ihanan rentoutunutkaan sitä olisi edes yhden kunnolla nukutun yön jälkeen.

Tänään haastattelin burmalaista pakolaista, joka on töissä vantaalaisessa palvelutalossa. Täytyy ihmetellä, miten nopeasti mies on oppinut suomeakin, mutta aasialaisethan taitavat olla niitä fiksuimpia (klisee, tiedän). Tänään tein vihdoin myös tunnekasvatuskoiran haastattelun (tai no tietenkin omistajan). Oli kyllä söpö ja kiltti koira...

Mutta hyvää viikonloppua kaikille niille uskollisille, jotka blogiani jaksavat lukea...

Nyt ei tullut edes kirjoitettua edes maailman vääryyksistä vaan ihan arkipäivästä.


maanantai 29. lokakuuta 2007

Kirjamessuilla ja hieman lipsumista ärtymykseenkin



Onnistuin kuin onnistuinkin sitten eilen raahautumaan kirjamessuille. Eilinen oli kyllä ehdottomasti yksi vuoden synkimmistä päivistä. Pimeä, sateinen. Yäk... Edellisen kerran kun kirjamessuilla kävin, siellä oli porukkaa sen verran että sisään mahtui. Kamuni Harri tarjosi vielä ilmaisen lipunkin. Nyt sunnuntai-iltapäivällä porukkaa oli niin paljon, että tuli ahdistava olo, eikä kirjoja edes kunnolla pystynyt katsomaan, puhumattakaan löytöjen tekemisestä.

Kirjamessuista on tainnut tulla liian suosittu tapahtuma. Tai ainakin tilat ovat liian pienet. Mutta eipä Messukeskusta isompia tiloja taida löytyä mistään. Lisäksi minua ärsyttää se, että isot kustantamot tulevat myymään kirjakauppahinnoilla kirjojaan ja rohmuavat isoimmat tilat paraatipaikoilta. Ja vielä lisäksi minua ärsyttää se, että niitä luentoja täytyy olla joka kulmassa. Se tekee muutenkin ihmismassatilaisuudesta entistä levottomamman. Ja lisäksi minua ärsyttää YLEn ja Hesarin läsnäolo messuilla. Miksi niiden täytyy tiedotusvälineinä raahautua paikalle messuesittelijöinä samoin kuin joidenkin järjestöjenkin? Eikö kyseessä kuitenkin ole KIRJAmessut? Kai niitä pienempiäkin kirjamessuja järjestetään, mutta häpeäkseni tunnustan, etten tiedä niistä.

No, joka tapauksessa päätin tukea pienten kustantamojen toimintaa ja ostin Savukeitaan julkaiseman Oscar Wilden kirjan Aristoteles iltapäiväteellä ja muita kirjoituksia. Minun lukuvauhdillani aloittanen sen luvun vasta joulun maissa, mutta lupaan raportoida heti kun saan sen luettua. Olen aina jokatapauksessa pitänyt Wilden sarkastisesta, mutta älykkäästä tavasta kirjoittaa.

Kun nyt pääsin ärsyttävissä asioissa alkuun, niin annan tulla loppuun asti. Miksi sunnuntain lähijunat ovat aina niin h.....n täynnä? Miksi ajatetaan muutamaa vaunua, ainakin itse juuri sunnuntaina taidan työn ulkopuolella eniten liikkua. Tai edes ymmärrettäisiin laittaa enemmän vaunuja, kun on Kirjamessujen kaltainen tapahtuma sentään tiedossa. No, minun on tainnut taas iskeä syysalakulo, kun kaikki mahdollinen taas ärsyttää. Huomenna taas kaikki voi olla toisin. Toivottavasti.

Taidan kohta alkaa kuuntelemaan Carly Simonia. Aivan erinomainen laulaja, jolla on tosi kaunis ja vahva ääni. Tämän levylöydön tein Tikkurilan kirjaston musiikkiosastolta, joka on muuten maan paras musiikkiosasto. Olen käyttänyt ko. paikkaa jo yli kymmenen vuotta, mutta aina sieltä löytyy uutta hyvää lainattavaa. Kirjastolaitos on yksi parasta, mitä tämä ulkomaalaisten vieraidenkin mielestä synkeä maa on saanut aikaan. Ainakin näin syksyn pimeydellä siitä on ollut apua jaksamisessa läheisten ihmisten lisäksi.

Olen muuten kohta päässyt Bob Dylanin muistelmien loppuun. Täytynee raportoida varmaan siitä seuraavassa blogissani. Ai niin, perjantaina olisi sitten lähtö puolestaan Tukholmaan ammattiliiton risteilylle. Mutta kai minulle tekee hyvää välillä käydä jossain muuallakin kuin Helsingissä. Yritän ainakin torstaina vielä päivittää blogiani.

Lopuksi vielä:

Tiedottajajärjestöjen yhteisöviestintätutkimuksen perusteella muodostuu viestinnän ammattilaisen (lukekaa suomeksi tiedottaja) profiili:

 

Keskeiset työtehtävät:

-          mediaviestintä ja -seuranta

-          sisäinen viestintä

-          verkkopalveluiden suunnittelu ja ylläpito

-          lehdet ja julkaisut

 

Koulutus: ylempi korkeakoulututkinto (64 %) 

Työkokemusta viestintätehtävistä vähintään 6 vuotta (74 %), keskimäärin 12 v.  

Useimmiten nainen (86 %) 

Päällikkötason tehtävissä 25 % 

Asiantuntija- tai suorittavan tason tehtävissä 75 %  

Useimmiten työskentelee pääkaupunkiseudulla (71 %) 

Tekee keskimäärin 11 päivää etätyötä vuodessa 

Ikä keskimäärin 42 vuotta 

Kuukausipalkka päällikkötasolla on 4.350 euroa, asiantuntijatehtävissä 3.020 euroa ja suorittavan tason tehtävissä 2340 euroa kuukaudessa (mediaaneja).

 

Kuuluu ammattiliittoon tai työttömyyskassaan.


Enpä taida näistä ehdoista täyttää kuin muutaman...



lauantai 27. lokakuuta 2007

Kaunein sana ja muita kokemuksia



Varmaan jokainen ykkösen aamun-tv:tä seurannut on huomannut sen suomen kielen kaunein sana osuuden, jossa julkkikset kertovat lempisanoistaan. Aloin tässä mietiskelemään, mikä minusta olisi suomen kielen kaunein sana. Eikä minulla taida yhtä ainoaa suosikkia ollakaan. Äidinkielessämme on mieletön määrä kauniita sanoja.

Heti ensimmäisenä tulisi mieleen taivas, sinä tai vaikka hopea. Sanoihin muuten jää koukkuun, joitakin tiettyjä sanoja huomaa käyttävänsä useammin kuin joitain muita. Taidan siis olla sana-addikti. Kirjoittaessakin käyttää samoja sanoja paljon tai oikeastaan samantyyppistä ilmaisukeinoa, mutta kai se on se oma tyyli, vaikka kaikki eivät siitä pitäisikään. Joskus sen tyylin huomaa katsoo omia tekstejään jonkin ajan kuluttua.

Tallinnan matka meni ihan kohtuullisen hyvin, vaikka ikäväkin tapaus sattui, josta en tässä blogissani viitsi kirjoittaa enempää. Yksi huomio jäi mieleen. Tallinnassa ei tunnu olevan ollenkaan koiria. Ainakaan keskustassa en ensimmäistäkään koiraa muista nähneeni. Ei edes kulkukoiria niin kuin vaikka kymmenen vuotta sitten.

Tallinnassa muuten äänestämisellä on merkitystä paikallisvaaleissakin. Vaalien voittaja kun nimittää virkamieskunnankin. Eipä Suomessakaan voitaisi enää väittää, ettei äänestämisellä ole merkitystä. Varsinkin kun Virossa sen voi tehdä netissäkin. Tietysti poliittinen jatkuvuus taitaa olla vähän sitten niin ja näin. Sain myös tietää, että eräs tuttuni on erään BigBrother-talon asukin äiti. Ihan mielenkiintoista, miten pieni tämä maailma on.

Huomioitteko muuten tämän Ylen nenäpäivän. En oikein päässyt mukaan juoneen. Mikä merkitys pellenenällä on kehitysmaiden auttamisessa? Menikö niiden nenien tuotto Ylelle vai kehitysmaille? Sitäpaitsi ne nenät menevät jokatapauksessa roskikseen.

Lähijunat on muuten sellainen paikka, missä tapaa aina kaikenlaisia ihmisiä (hörhöjä). Eilenkin minut ja koko junavaunu siunattiin. Ei onneksi sentään hautaan. Ja siitä siunauksesta eteenpäin minulla olikin mukavaa tai oikeastaan enemmänkin, joten hyötyä siitä olikin. Junissa voi tosiaan kuulla kaikenlaista rikoskeikan jälkipeleistä kaiken maailman perushumalaisiin, joita ei nyt lähijunissa voi enää ihmeenä pitää. Puhumattakaan iänikuisesta pomojen, kumppanin tai sukulaisten perushaukkumisesta.

Minnehän muuten vartijat katosivat lähijunista, kun yhdessä vaiheessa niitä tuli alvariinsa ja nyt ei enää ollenkaan. Ei sinänsä, että niitä kaipaisin, aika rauhassa junissa saa loppujen lopuksi olla. Enkä edes muista, että kaljankiittaajiakaan junissa olisi viime aikoina enää hirveästi ollut. Asemilla kyllä sitäkin enemmän.

Jaahas, huomenna ajattelin yrittää raahautua käymään kirjamessuille. Sieltä saattaisi löytyä joitain hyviä pokkareita ostettavaksi. Kirjaston kirjoja kun en ehdi/jaksa laina-aikana ikinä lukemaan. Tänään tulee telkusta Che-iltakin, jota täytyy asettautua katsomaan.


tiistai 23. lokakuuta 2007

Kännykkäostoksilla



Eilen sitten kävin ostamassa seitsemään vuoteen ensimmäisen oman kännykän. Työnantaja kun suhtautui nihkeästi estojen avaamiseen työkännykästä Italian reissuni ajaksi. Ikään kuin nyt sieltäkään soittelisin huvikseni ympäri Suomea.

Mutta kyllä sitä taas sai hävetä itseään kolmikymppisenäkin ihmisenä, miten aika on ajanut ohi. Myyjän kanssa ei oikein meinannut löytyä yhteistä kieltä. Olen tipahtanut auttamattomasti kaikista kännykkätermeistä, kun työkännykkäkään ei viimeistä huutoa ole.

Ai niin, menetitte muuten DNA ja Elisa minut ainakin asiakkaana, koska myymälässänne oli hävyttömän pitkät jonot. Päädyin siis Soneraan pelkästään sen takia, että minun ei tarvinnut jonottaa ikuisuuksia.

Myyjä myös varmaan hämmästeli, miksei ikäiseni ihminen halunnut 3G vai mitä umts-yhteyksiä sitä voisi saadakaan. Minun lisäkseni kai ikäihmiset ja muut ajastaan jääneet toivovat enää vain pelkkää puhelu ja tekstari-palvelua. En oikeasti kaipaa kännykässä mitään muuta. Paitsi kellon, koska en ole omistanut kelloa enää kymmenen vuoteen. Samoin herätyskello on kiva. Itseasiassa ei minulla muuta herätyskelloakaan edes ole. Oletteko koskaan miettineet, mitä ihmettä tekisi esim. videokuvausmahdollisuudella kännykässä tai pikayhteyspuhelulla? Mitä ihmettä se edes tarkoittaa?

Sain sitten perusmallin, kun sellaista pyysin. Kyseisessä mallissa (Nokia 3110, pahoittelut markkinoinnista) tuntuu kyllä löytyvän vaikka mitä toimintoja. Yhden illan niitä jo opiskelin. Sain sentään numerot muistiin ja tiedä häntä jääkö muu opiskelu kokonaan.  Osaan ainakin soittaa ja lähettää tekstareita.  Nyt tietysti olen hieman kahden kännykän loukussa, kun on kaksi puhelinta, mutta toisaalta on kiva, että on jotain omaa, eikä ole pelkästään työnantajan omaisuutta, niin kuin joskus tuntuu.

No joo, se kännyköistä. Huomenna olen lähdössä Tallinnaan luottamushenkilöseminaariin. Viime Tallinnan reissusta on kulunut jo aikaa. Yleensä olen aina käynyt syksyllä Tallinnassa. Olen ihmetellyt itsekin miksi.  Ei voi tuulisella säällä olla kylmempää kaupunkia kuin Tallinna. Ehkä siksi, että en ole Tallinnassa lomailumielessä tainnut käydäkään vuosikausiin. Matkamme tarkoituksena on tutustua Tallinnan kaupunginosahallintoon ja Viron sosiaaliministeriöön tasa-arvoasioista. Mielenkiintoista nähdä, mitä Virosta voi oppia tasa-arvosta jo pelkästään niiden kevään mellakoiden perusteella. Raportoin sitten torstaina tai perjantaina mitä näin ja koin.

PS. Saa nähdä lisääkö Kimin mestaruus suosiotani Italian reissulla. Suosio tosin lopahtanee viimeistään, kun kerron, etten juuri seuraa formuloita.


lauantai 20. lokakuuta 2007

Rauhaa ja tasa-arvoa



Nobelin rauhanpalkinto on muuttunut mielenkiintoiseksi palkinnoksi. En muista, koska viimeksi sen olisi voittanut jokin perinteinen rauhanpuolustaja. Tosin en enää muista muutenkaan asioita enää kauan. Nythän palkinnon voitti Al Gore ja se joku toinen, jota en yllätys, yllätys muista. Tietysti voi ajatella, että Goren palkitseminen ilmastonmuutoksen vastaisesta työstä on erittäin kaukokatseista. Koska ennemmin tai myöhemmin sotia käydään puhtaasta vedestä tai edes hitusen viljelykelpoisesta maasta. Ilmastonmuutos kun koskettaa muutenkin köyhiä ja sotaherkkiä maita eniten.

Jotenkin tuntuu, että itse en oikein tiedä edes enää, mikä rauhanliike on. Maailmanrauhasta kun ei oikein puhuta. Paremminkin rauhaan pakottamisesta. 70-luvun taistolaisten kansoittamasta rauhanliikkeestä ollaan tultu yliopisto-opiskelijoiden pikkumaailmanparannuskerhoihin, joka unohtuu kun ura alkaa ja lapset syntyvät. Muistatteko muuten, koska viimeksi on osoitettu mieltä ydinaseita vastaan? Samanlailla niitä on kuin 80-luvullakin, ohjukset on vain kohteistettu eri paikkoihin.

Perinteisten rauhanmiesten ja naisten taita olla turha haaveilla rauhanpalkinnosta, kuten Martti Ahtisaarelle on käynyt. Aina joku on vienyt palkinnon nenän edestä. Ahtisaari on kuitenkin ollut tuomassa rauhaa esimerkiksi Namibiaan. No, Kosovossa homma meni puihin, mutta Balkan on yhtä vaikea paikka tuoda pysyvää rauhaa kuin Lähi-itäkin. Se, joka tuo rauhan Israeliin/Palestiinaan ansaitsee jo paljon enemmän kun rauhanpalkinnon.

Ja mistä rauhasta tässä maailmassa voi ylipäätään puhua, kun rauhassa olon velvollisuus koskee vain tiettyjä maita. Useimmiten pieniä ja kehitysmaita. Isot ja taloudellisesti mahtavat maat saavat huseerata miten ikinä tahtovat. YK on lähinnä kumileimasin tai kahvikerho silloin kun amerikkalaiset lähtevät sotapolulle. Onneksi YK ja Punainen risti sentään lievittävät inhimillistä kärsimystä avustusjärjestöillään.

Sitten rauhasta tasa-arvoon. Viime viikolla sitten huomattiin, että suomen kielessä on liikaa epätasa-arvoisia sanoja. En muista mikä kielitoimiston kielipoliisi sitä asialla olikaan. Väitehän on sinänsä hassu, koska suomen kieli on tasa-arvoisempia kieliä maailmassa. Täällähän ei ole miehille ja naisille omia persoonapronomijekaan. Mutta lähinnä kyse taisi olla näistä ammattinimikkeistä, kuten esimies yms. Kuka kieltää jo nyt kutsumasta esinaiseksi? Täytyykö kaikista sanoista virallinen päätös tehdä? Esihenkilönimi on aika muovisen oloinen ja vain lisää kaikkien epäselkeiden ilmausten määrää. Kohtahan saa olla onnellinen, jos ammattinimike on ylipäätään suomen kielellä kirjoitettu. Tai ainakin sellaisella tavalla, että sen voi joku muukin kuin kehittämiskonsultti ymmärtää.

Toinen viimeaikainen sekoilu oli tämän tasa-arvovaltuutetun vauhkoaminen miesten tukanleikkuun hinnan tasa-arvoisuudesta. Hintahan kai heilahti ulospäin näiden verotuskiemuroiden vai minkä takia nyt heiltahtikaan. Jos hän haluaisi parantaa miesten tasa-arvoa naisiin nähden, niin kannattaisi esim. miettiä miksi valta-osa asunnottomista ja syrjäytyneistä on miehiä. On toki monia asioita, missä naiset ovat epätasa-arvoisia miehiin nähden, joten asian vähättelystä ei ole kyse.


PS. Tämän viikonlopun Vihreässä Langassa oli mielenkiintoinen juttu. Suomessa on meinaan yllättävän paljon lukutaidottomia, vaikka ei uskoisi. Esim. maahanmuuttajanaiset ja vangit. Miten nykypäivän yhteiskunnassa ylipäätään voi pärjätä ilman lukutaitoa? Nähtävästi se onnistuu. Kouluissa kuin ennen syrjäytymisen ehkäisyprojekteja annettiin runsaasti ns. armovitosia. Muistan itsekin joskus ylä-asteella kuulleeni opettajien suusta, että annan sille vitosen, ettei ainakaan minun takia tarvitse katsella sitä enää ensi vuonna.

Itse tein joskus muutama vuosi sitten juttua eräästä projektista, jossa lukutaidottomia maahanmuuttajia opetettiin pärjäämään yhteiskunnassa. Hehän eivät monesti osaa lukea ja kirjoittaa omalla äidinkielelläänkään puhumattakaan Suomesta ja ovat esim. lastensa varassa virastoissa asioidessaan, jos tulkkia ei ole saatavilla. Opetus sujui paljolti kuvien avulla.

Joten saa sitä olla kiitollinen lukutaidostaankin tässä elämässä.


torstai 18. lokakuuta 2007

Dave Lindholmia ja Dalia



Eilen kävin kuuntelemassa Dave Lindholmin konsertin. Konsertista jäi tosi hyvä fiilis, joka johtui myös varmaan seuralaisestanikin niin kuin Daven musiikistakin. Dave oli aika hyvässä vedossa samoin kuin Otto Donnerin luotsaama orkesterikin.

Mielikseen sitä kuuntelee vähän kokeneempaakin muusikkoa. Nuoruudenkin laulut saavat uskottavuutta kuin ikää tulee. Tupakka, viina ja villit naiset-biisi ei olisi kovin uskottava nuorukaisen laulamana. Daven ikivihreät uppoaa aina ja blues-biisit herättää syvimmästäkin koomasta.

Konserttisalissakin olevassa konsertissa tulee mukavan intiimi fiilis. Konsertin loputtua tuntui kuin olisi tullut ulos musiikillisesta kohdusta takaisin pimeään syksyiseen maailmaan. Jotenkin sitä vaipui jonkinlaiseen musiikilliseen transsiin, mutta silloin kai konsertti on hyvä kun imeytyy musiikkiin mukaan ja hapuilee laulun sanoja itsekseen. Festareiden kylkimyyryssä vastaava kokemus ei oikein onnistu.

Konsertista tuli uutta intoa omaan kirjoittamiseenkin. Jos joskus pystyisi kirjoittamaan jotain samanlaista kuin Pieni ja hento ote-biisi, voisi varmaan kuolla jo tyytyväisenä ;)

Tänään kävin katsomassa Salvador Dali-näyttelyn. Sekin oli Espoossa niin kuin Daven keikka. Olen siis kahden päivän aikana käynyt useammin Espoossa kuin koko viime vuotena. EMMAssa ei toki ollut Dalin tunnetuimpia töitä, mutta ihan kivan katsauksen Daliin sai. Surrealismin mestari oli tekemisissään yllättävän tarkka ja suunnitelmallinen ainakin oppaan mukaan.

Dali kuuluu niihin taiteilijoihin persooniin, joiden taide on muuten yhtä mielenkiintoista kuin itse taide. Erityisesti minua kiehtoo Dalin ja tämän vaimon Galan suhde. Suhde oli suorastaan maagisen symbioottinen ja ilman Galaa Dali ei kyennyt toimimaan. Niin kuin sitten kävikin kun Gala jätti Dalin. Itsetietoisuuden symboli Dali ei sitten ollutkaan oikeastaan kovinkaan vahva ihminen.

Mielenkiintoista on sekin, että Dali on haudattu nimeään kantavaan museoon. Voisiko sitä enää lähempänä taidettaan ja taiteensa ystäviä olla? Ei taitaisi muuten onnistua tasapäisyyttä korostavassa Suomessa. Dalin kaltainen tyyppi olisi varmasti hyvissä ajoin lukittu mielisairaalaan. Tosin Dalin erikoislaatuinen käyttäytyminen oli osin aivan tietoistakin julkisuuden tavoittelemista. Hän taisi olla niitä ensimmäisiä, jotka tekivät itsestään ilmiön. Tai jotkut väittävät, että Gala tek
i Dalista ilmiön.

PS. Huomenna menen tekemään juttua vantaalaisesta sosiaalisesta yrityksestä. Toimintaa pyörittävät mielenterveyskuntoutujat, työttömät yms. Sosiaalisia yrityksiä soisi olevan enemmänkin. Minusta oikeus työhön on ihmisen perusoikeuksia, vaikka töissäolo ei nyt aina suurinta onnea kai olekaan. Ainakin silloin kun töitä on.


tiistai 16. lokakuuta 2007

Vaadin kanta-asiakasedun elämään


En tiedä, oletteko huomanneet saman ilmiön kuin minä, mutta nykyisin (nyt voi hyvällä omallatunnolla kirjoittaa nykyisin) tuntuu pankkeja syntyvän kuin sieniä sateella. Kohta kirjakaupoillakin on oma pankkipalvelu tai pizzaa tilatessakin saat sijoitusvinkkejä. Ruokakaupat ainakin ahnaasti kurkottelevat pankkien suuntaan. Mistä tämä yhtäkkinen into. Myönnän, että en seuraa talousuutisia niin paljon kuin pitäisi. Mutta sen tiedän, ettei minulla ole mitään tarvetta ruokakaupoissa pankkiasioitani hoitaa.

Samaan aikaan ulkomaiset pankit, ainakin nämä maailmanvalloittajaislantilaiset tuppaavat markkinoille. Onkohan kohta enää yhtään kotimaisessa omistuksessa olevaa pankkia? Hulluinta on se, että pankissa asioi aika harvoin. Lähinnä kai kärkytään piensijoittajien taskuja, persaukisten käyttötileistä ei kai niin suurta kilpailua taida syntyäkään. Mutta mikäs pankkeja perustellessa onkaan, kun suurin osa hoitaa pankkiasiansa verkossa muutenkin, niin ei tarvitse palkata muuta kuin ällösliipattuja myyntitykkejä. Mihinköhän tämä kaikki sijoitusrahojen intomyynti menee?

Itsekin olen lankaan mennyt ja jopa hommannut eläkevakuutuksen. Olen siis täydellisesti myynyt nuoruuden periaatteeni ja lähtenyt kaiken maailman höyrypäiden matkaan. Sillä vauhdilla millä sijoitukseni kasvavat tuottoa, olen jo haudassa ennen kuin rahamieheksi pääsen. Eläkevakuutuksestani on sentään iloa perijöilleni, mikäli en eläkepäiviä näe.

Toinen ilmiö mikä jaksaa pientä päätäni ihmetyttää, ovat nämä kanta-asiakkuudet. Joskus suurimpina yhteiskunnanuhmaaja vuosinani kieltäydyin kaikista kanta-asiakkuuksista ja -korteista. Tosin ei kukaan ollut minua kanta-asiakkaaksi vonkaamassakaan. Nyt olen jo Keskon, S-ryhmän ja jopa Stockmannin kanta-asiakas. Stockalla itse asiassa olen vain kerran käynyt, mutta kyllä minut kanta-asiakkaaksi taivuteltiin. Tosin onneksi Seppälässä saa sillä bonusta :) Saavatkohan myyjät jotain provikkaa kanta-asiakasmetsästyksestään. Sen verran hanakasti ne kimppuun käyvät.

Mutta kai tämä kanta-asiakaskorttieni vinguttaminen on vain merkki lähestyvästä keski-ikäistymisestäni. Mielelläni aina lähikauppaan vien sen 5 euron kuponkini, jolla saan hädintuskin pyykinpesujauhoa. S-ryhmästä en edes enää tiedä, miten saan etuni ulos, kun en suostu mihinkään kytkypankkeihin. Ai niin, kaikein huipuinta oli kun tuttavapariskuntani muutaman kuukauden ikäiselle vauvalle tuli postilaatikosta erään kauppaketjun kantiskortti. Pienestä pitäen siis ollaan muidenkin kuin Kelan rekistereissä.

Itse asiassa en tiedä, mihin kaikkeen nämä kaikki kanta-asiakkuudet johtavat. Muuta kuin että joka viikko tulee postissa surkeita kanta-asiakaslehtiä, joita ei viitsi edes lukea. Minä vaadin kanta-asiakasedun elämään.

Ai niin ja toivottavasti kaupan työntekijät menisivät lakkoon, että saisivat edes vähän paremman palkan itselleen. Mikään muu ei tunnu palvelualoilla meinaan onnistuvan. Ostan vaikka viikonlopun lähipizzeriasta pizzaa hengenpitimikseni, mikäli kaupan ovet sulkeutuvat.

PS. Töissä on tiedossa ihan mielenkiintoinen jutunaihe. Olen menossa tekemään juttua koirasta tunnekasvattajana perhetyössä. Voi olla vaikea haastatella tosin päähenkilöä, kun ei osaa koirien kieltä. Joten on tyydyttävä virkamiesavustajaan.



sunnuntai 14. lokakuuta 2007

Elokuvia tuli katseltua



Tällä viikolla katselin kaksi eri tavoilla vaikuttavaa elokuvaa. Gus van Santin Elephantin ja Ang Leen Brokeback Mountainin. Olen tykännyt molempien ohjaajien aikaisemmistakin elokuvista. Kummassakin elokuvassa oli hyvin kirjoitettu tarina ja ihan omanlaisensa tunnelma.

Elephant-elokuva tuntui vähän niin kuin unelta. Ne, jotka eivät ole elokuvaa nähneet, niin se kertoo tästä ampumavälikohtauksesta Columbine-yläasteella Amerikassa. Samasta aiheestahan Michael Moore teki dokkarinkin. Oppilaat ikään kuin kävelivät vain kohtaloaan kohti. Toisaalta myös ampujia ymmärrettiin jollain tasolla. On muuten ihmeellistä, että Amerikassa aseita saa postimyynnistä. Ei ihme jo ko. tapauksia kouluissa sitten tapahtuu. Varsinkin kun Amerikassa "suosittuna" olo on niin tärkeää. Tykkäsin elokuvassa myös siitä, että se ei perustunut yli-ikäisiin tähtinäyttelijöihin. Kaunis elokuva, niin kuin leffan minulle lainannut henkilö sanoi.

Brokebackin mountainin juonen varmaan kaikki tietävätkin. Siinä ne kaksi cowboyta rakastuu toisiinsa. Minusta elokuvan pystyy kaltaiseni heteromieskin hyvin katsomaan. Monet miehet haluaisivat sen katsoa, mutteivat kehtaa. Aika hyvä idea muuten laittaa homosuhde machoimmista machoimpaan genreen - lännenelokuviin. Sinänsä tarina oli aika surullinen. 60-luvulla jouduttiin elämään kaksoiselämää. Aika väärin on vaimojakin kohtaan. Tosin eiköhän samanlaisia kaksoiselämän eläjiä ole nykypäivänäkin riittämiin. Sinänsä hyvä, että homoista on tehty vähän erilaisiakin elokuvia kuin ne naismaiset hihhulit, minkälainen kuva homoista yleensä on.

Katselin myös Crazy in love-elokuvan. Kannessa elokuvan kehuttiin olevan erilainen rakkaustarina - autistisen ihmisen ja asperger-ihmisen. Pääosan Josh Hartnett ei päässyt kyllä lähellekään Sademies-elokuvaa autismin kuvauksessa. Diagnoosikin vaihtui elokuvan kestäessä.
Nykyisin sitä on aina muuten tyytyväinen kun onnistuu löytämään näkemyksellisiä elokuvia. Kauppojen dvd-hyllyistä kun löytyy monesti vain aika surkeita esityksiä.

Ensi viikolla minulla onkin luvassa oikein kulttuuriviikko. Keskiviikkona menen kuuntelemaan Dave Lindholmia ja torstaina menen Dali-näyttelyyn. Innostuin Dalista, kun näin hänestä kertovan dokumentin. Espanjasta tuntuvat löytyvän kaikki näkemyksellisimmät (tai omalaatuisimmat) taiteilijat kuten Dali, Picasso ja Goya.


Gadgetissa oli virhe