lauantai 30. joulukuuta 2006

ALE-huumassa


Tänään käväisin ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa aleostoksilla. Mikä siinä on muuten, kun ei ikinä löydä aleostoksilta mitään, mutta sitten kun on normaalihintaista, niin silloin kyllä löytyisi vaikka mitä. Kai niitä aleostoksia sen takia pidetäänkin, että saadaan hyllyyn jääneet tavarat edes jollain katteella pois.

Ei saisi leimautua lapsiperhevihamieliseksi, mutta minkä ihmeen takia ne lapset on aina otettava kauppaan mukaan huutamaan. Lapsen kärsivällisyys ei kestä kovinkaan kauan siinä missä naisihmisten into vaatteiden hypistelyyn tuntuu loputtomalta. Itse kuulun siihen aika perinteiseen suomalaiseen miesjoukkoon, joka kokee ostoksilla käymisen lähes sotilaallisena tehtävänä.

Eli ensin tarkastetaan maasto, sitten päätetään tarvittavat toimenpiteet ja suoritetaan toimenpiteet. Tyylivalinnassa olisi tietysti tyttöystävästä apua, mutta kun sellaista ei ole ilmaantunut, on pärjättävä omillaan. Ja olla myöntämättä vikaostoksia. Itse uskallan myöntää tehneeni kerran ns. pepepaasiot. Minä vain onnistuin ostamaan kylläkin samanväriset kengät, olivat vain kummatkin vasemmalle jalalle.

Eräs ärsyttävimmistä asioista kaupoissa on kassoilla narisevat ihmiset. Kuinka joku jaksaakaan lukea Anttilan katalogin niin tarkkaan, että väittelee euron erotuksesta kassan kanssa. Kunnioitus myyjiä kohtaan kasvaa aina tällaisia tapauksia kohdattaessa. Useimmat myyjät vielä jaksavat hymyillä urhoollisesti lopuillekin asiakkaille, vaikka toinen on haukkunut päin naamaa. Ymmärrän kyllä rahan arvon, mutta valittajat harvemmin näyttävät niiltä, joilta rahaa eniten puuttuu. Narisijoita ei edes häiritse takana kasvava jono.

Itselläni on ollut alemyynneissä eräs suuri etulyöntiasema muihin miehiin nähden. Olen nimittäin sen verran lyhyt, että minun kokoisia vaatteita yleensä löytyy, jos on löytyääkseen. Toiset koot ovatkin sitten niille Matti Vanhasen kokoisille. Makuni taitaa olla vain sellainen, ettei siihen minun tuloillani ole varaa.

Miksi muuten tavarataloissa miehille on varattu pieni nurkkasoppi, jossa kaikki vaatteet ovat samasta muotista? Naisille löytyykin vaatteita sitten puoli tavarataloa. Tässä olisi vihje teille firmoille, jotka luette näitä kuluttajablogeja. Enemmän persoonallisia edullisia vaatteita miehille. Sen verran aikaa seuraava olen minäkin pukeutumisessa.



perjantai 29. joulukuuta 2006

Hardest working man in showbusiness


Tämä blogini alkaa tätä nykyä mennä nekrologien kirjoitteluksi. Amerikkalainen musta musiikki menetti yhden viimeisistä suurista James Brownin kuollessa. Showbusineksen kovimman työntekijän toden totta.

Itse olen aina ollut suuri mustan musiikin ystävä, vaikka Brown ei suurimpiin suosikkeihini kuulunutkaan. Miehelle ei voi kuitenkaan olla nostamatta hattua. Köyhistä oloista oman businessimperiumin pyörittäjäksi. Oikea amerikkalainen unelma. Vastaavanlaisesta noususta ei Suomessa voisi haaveillakaan. Täällä yritteliäisyyttä osataan lannistaa jos missä. Brownin menestykseen ei kuitenkaan korkeakoulututkintoja kyselty. Brownin korkeakoulu oli Apollo-teatteri.

Brown maksoi tosin kovan hinnan menestyksestään päihdeongelman muodossa. Vankilankin ovia käytiin ajoittain kolkuttelemassa. Jotain Brownin antaumuksesta uralleen kertoi eräs hänestä tehty dokumentti. Silloinen bändin jäsen kertoi, että jokaisesta väärin soitetusta nuotista sai maksaa Brownille "sakkoa". Tilannetta vaikeutti vielä se, että bändin oli pysyttävä koko ajan improvisoivan Brownin perässä. Niin brownimaista, oikea maestro oli hän.

Brown oli niitä harvoja artisteja, joiden äänestä tiesi heti, kuka on äänessä. Funkin kummisetänä hän oli myös luomassa kokonaan omaa musiikinlajiaankin.

Joskus aikaisemminkin olen kirjoittanut hieman huolestuneena mustan musiikin tasosta nykypäivän jenkeissä. Uusia huippunimiä ei tunnu löytyvän mustan vähemmistön piiristä enää souliin ja bluesiin. Kuuntelijatkin ovat pääosin valkoisia, mikä sinänsä ei paha asia. Nykypäivän rhytm and bluesilla ei ole mielestäni enää mitään tekemistä 60-70-lukujen huippunimien tekemän musiikin kanssa. Hiphopista en viitsi edes kirjoittaakaan.


Brownista puuhataan elokuvaa. Parempaa ryysyistä rikkauksiin tarinaa ei tule heti mieleenkään. Ja vielä äärimmäisen hyvällä soundtrack-raidalla. Tälläinen dvd-kotikatselijakin tulee kyllä raahautumaan elokuvateatteriin.



tiistai 26. joulukuuta 2006

Baltian kaunein kaupunki


Kävin viime viikolla Riikassa työmatkalla ja ihastuin ikihyviksi. Riikasta löytyy sellaista hyvän ajan kulttuurikaupungin tunnelmaa ehkä pienellä ripauksella sofistikoitunutta rappiota. Olen aina halunnut asua jossain historiaa omaavassa kaupungissa. Kaikki henkii ihmiskohtaloita ja -tarinoita. Riika on nyt ykkössuosikkini. Olen aina pitänyt vanhoista kaupungeista ja vanhoista rakennuksista. Riikassa niitä löytyy, vaikka monet sodat ovat hävittäneet vanhimmat osat.

Jotain samaa Riikassa on kuin Tallinnassa, mutta ainakin talvella puuttuivat suomen kieli korvista sekä humalaiset brittituristit silmistä niin kuin Tallinnassa. Tulee ihan eri tavalla paikallista tunnelmaa kun korvissa kuuluu vain venäjän ja latvian kieltä.


Palvelukulttuurissa löytyy kyllä hieman neuvostoaikaisuutta. Hotellimme oli laadukkaimmasta päästä, mutta edes sanomalehtiä ei talosta löytynyt. Aamiasta kuin on vaikea aloittaa, ellei saa käsiinsä jotain sanomalehtiä. Esitteitä olisi kuulemma löytynyt, mutta niitä nyt lukee lähinnä unta saadakseen. Suomalaisittain hämmästytti myös tapa antaa vaihtorahat pöydälle, eikä käteen. Siinä seisoin sitten tassu ojossa hölmönä, kunnes joku kertoi, ettei Latviassa anneta rahaa koskaan käteen.

Kävimme myös paikallisessa taidemuseossa. Sieltä löytyi vielä vanhanajan museovahteja, jotka seuraavat kävijöitä huomaamattomasti ja hienovaraisesti. Menisivät vielä  koskemaan kansallisaarteisiin. Enemmän tai vähemmän väsyneen näköisiä vanhoja naisia. Mutta niin olisin minäkin, jos joutuisin istumaan museon penkillä koko päivän.

Riikan vanhan kaupungin ravintolat ovat kyllä hyviä ja samoin kuin palvelukin niissä. Kellarikerrosravintolat ovat äärimmäisen tunnelmallisia. Niissä jos missä olisi mukava rakastua. Se on sitä jotain.

Illalla uudemmassa osassa kaupunkia ilmestyvät koloistaan baarien sisäänheittäjät, jotka eivät ole niin mukavia. En tosin mennyt heidän mukaansa... ihan oikeesti.



maanantai 25. joulukuuta 2006

Kadotuksen kansat



Olen lueskellut tässä joulun päivinä kirjastosta tekemääni löytöä. Lainasin nimittäin Jack Londonin kirjan Kadotuksen kansa. Kirja on jo hiukan vanhahtavaa suomen kieltä, mutta edes heikohko käännös ei ole pilannut kirjaa. Eikä se, että on jonkin Sosiaalidemokraattisen raittiusyhdistyksen kustantama. Ainakin ovat tehneet nappivalinnan.

Kirja kertoo Lontoon köyhälistöstä 1900-luvun vaihteessa. London päätti tehdä nimittäin jo tuohon aikaan tosi-tv-journalismia. Hän naamioitui kurjaliston edustajaksi ja kirjoitti East Endin kokemuksistaan. East End oli tuohon aikaan se Lontoon kurjista kurjin kaupunginosa. Ja hyvin Londonin journalismi toimikin, silloinen Brittiläinen imperiumi ei nimittäin liiemmin ilahtunut häpeätahransa paljastamisesta kirjan esipuheen mukaan.

Kirjaa lukiessa tuli mieleen, että ketkä ne ovatkaan nykypäivän kadotuksen kansaa? Länsimaista on viime vuosisadan vaihteen kaltaisia slummeja melkein mahdotonta löytää edes itä-Helsingistä, vaikka jotkut sitä slummiksi kovasti väittävätkin. Joskin Lontoosta varmaan löytyy kyllä Londonin kuvaamaan köyhälistön jälkeläisiä. Nimittäin niitä kuuluisia kolmannen polven työttömiä, jotka rautarouva sinne heidät aikanaan ajoi.

Kadotuksen kansa taitaa kuitenkin löytyä kehitysmaista. Itse asiassa monessa kehitysmaassa eletään juuri samaa vaihetta kun Londonin kuvaamassa maailmassa 1900-luvun alussa. Intian ja Kiinan miljoonakaupungit kasvavat tuon Lontoon kaltaisesti hallitsemattomasti. Ja samalla tavalla riistetään maaseudulta muuttavista kurjista kaikki irti.

Suomessa Londonin kuvaamaa kansaa ei ole. Omalla tavallaan heitä ovat ns. uusköyhät: pitkäaikaistyöttömät, yksinhuoltajat ja miksei myös pätkätyöläisetkin. Londonin aikana pätkätöitä tehtiin yömajassa oleskelun ylläpidoksi. Nykyisin kai sitten pitääkseen työmarkkinakelpoisuutensa.

Niin se vain on, ajat muuttuvat, siinä missä asiat perimmiltään eivät.


torstai 21. joulukuuta 2006

Kompuroiva kansainvälinen oikeus



Chilen diktaattori Augusto Pinochet kuoli hiljattain. Tapaus Pinochet osoitti, miten heikko oikeusjärjestelmä voi pahimmillaan olla. Erilaisilla vetkutteluilla mitätöidään monen tuhannen ihmisen kuolema.

Pinochet ei ollut tapauksena ainutlaatuinen. Milosevic saatiin oikeuteen, mutta ehti kuolla ennen tuomion julistamista, koskapa Haagin kansainvälinen oikeus istui asiaa vuosikausia. Ymmärrän, että ketään ei voi ilman todisteita tuomita, mutta saivatko diktaattorien uhritkaan oikeutta, jos edes oikeudenkäyntiä.

Kansainvälistä oikeudenkäyntiä vaivaa vahvojen oikeus. Esimerkiksi USA on käsittääkseni irtisanoutunut koko omien kansalaistensa tuomitsemisesta kansainvälisissä oikeusistuimissa. Saddam Husseinin oikeudenkäynti vesitettiin antamalla tuomitsemisen tapahtua Irakissa, jossa tuomio oli jo etukäteen selvä. Sitäpaitsi kuolemantuomio ei mielestäni kuulu nykyaikaan, oli rikos kuinka julma ja raaka tahansa. Silloinhan tuomitsijat ovat tuomittavansa tasolla.

Toisaalta jokainen diktaattori saa kyllä tuomionsa historian kautta. Esimerkiksi Stalinia tuskin kukaan pitää enää suurena valtiomiehenä, vaan oman kansansa säälimättömänä vainoajana. Ja Pinochet varmaan myös sisimmässään tunsi syyllisyytensä, vaikka sen julkisesti kielsikin.

Kansainvälinen oikeusjärjestelmä kaipaisi joka tapauksessa suurta remonttia ja kansainvälistä tahtoa, jotta esimerkiksi Karadzic ja kumppanit saataisiin oikeuden eteen.  Mielestäni  Etelä-Afrikassa on ollut toisaalta ollut erittäin toimiva järjestelmä eli totuuskomissio. Vaikka tuomiota ei ole jaettu, apartheidin rikolliset ovat saaneet tuomionsa kohdattuaan uhrejaan silmästä silmään.

Ja se on vaikeaa ilman vallan suojakuorta. Yhtä haavoittuvana kuin omat uhrinsa.


maanantai 18. joulukuuta 2006

Suomalaisuuden ikoni Nikkari


Suomalaisuuden ikoneja näyttää nyt siirtyvän ajasta ikuisuuteen. Ensin meni Juice ja nyt Esko Nikkari.

Esko Nikkari edusti minulle sellaista suomalaista miestä, joka on katoamassa äänekkäiden ja taustahälyn ajan tieltä. Nikkari edusti hiljaista, mutta pieneillä eleillä paljon antavaa näyttelijää. Suomalaista perusmiestä. Samantyyppisiä näyttelijöitä on oikeastaan jäljellä enää Sulevi Peltola.

Esko Nikkari ei ollut mikään tähdenlento, vaan nousi huipulle astettain ja verrattain vanhana. Mutta tekikin töitä sen enemmän ja viime aikoina melkein jokaiselle suomalaiselle huippuohjaajalle. Nikkari oli niin suomalainen hahmo, että olisi vaikea ollut kuvitellakaan häntä Hollywoodiin tai muualle suuren maailman markkinoille.

Nikkari näytti myös sen, että hyviä rooleja saadakseen ei tarvitse olla mikään ensirakastaja, vaan että aitoudellakin voi päästä pitkälle. Vaikka en Eskoa tuntenutkaan muuten kun television ja elokuvien kautta, on vaikea kuvitella hänessä mitään teennäistä. Ja näyttelijät ovat sentään aina näyttelijöitä.

Nikkari näytteli varsin moniskaalaisesti: Pekko-hömpistä Kaurismäen elokuviin. Ja aina tunnistettavasti omalla tyylillään ikäänkuin suuren maailman denirot ja pacinot. Tosin Suomeen sopivassa paketissa. Esko oli yhtä helppo kuvitella tanssilavan juureen kossuhuikkia ottamaan kuin Kaurismäen elokuvaan elämänviisaksi vahtimestariksi sellaiseen pian katoavaan klassiseen kapakkaan.



sunnuntai 17. joulukuuta 2006

Lumihanki, kirves ja perhe


Tämän viikon puheenaiheena oli monessa kahvipöydässä perheväkivalta. Ensiksi julkistettiin jämsäläisen kunnallispoliitikko Björkvistin julmat viimeiset hetket miehensä käsittelyssä ja myöhemmin viikolla julkistettiin tilastoja naisten kokemasta perheväkivallasta.

Vaikka perheväkivalta on vakava ongelma, kärsii tämä maa väkivallasta muutenkin. Miehet kohdistavat toisaan kohtaan enemmän väkivaltaa kuin naisia kohtaan. Myöskään naisten väkivallasta miehiä kohtaan on alettu vasta viime aikoina puhua, samoin kuin naisten toisiaan kohtaan kohdistamasta väkivallasta. Tämä maa sairastaa väkivallalla ja polttoaineena toimii alkoholi.

Miten niin muuten rauhaa rakastava kansa kuin suomalaiset voivatkaan olla niin väkivaltaisia? Otetaanko nyrkit esiin silloin kun sanat loppuvat tangokansalta? Siltä ainakin vaikuttaa. Onko Kollaa kestää -mentaliteetti siirtynyt rintamalta kotirintaman ratkaisumalliksi?

Itse en ole koskaan ymmärtänyt väkivallan tuomaa lisäfunktiota. Tosin asiassa auttavat raaminikin, kun en ole mikään korsto. Varsinkin aiemmin kun ravintoloissa ja yökerhoissa enemmän kävi, oli väkivallan uhka aina ilmassa. Liian pitkään harhaillut katse tai pelkkä habitus saattoi ärsyttää jotain kanssaihmistä niin paljon, että tämä päätti tulla ns. silmille. Puhumattakaan taksijonoista tai muista paikoista, joihin suomalaiset kerääntyvät viettämään aikaa yhdessä.

Vaikka en ole terveysfasisti tai mikään kieltolain kannattaja, tuntuu, että monista yleisötapahtumista voisi kieltää alkoholinanniskelua. Alkoholi kun ajaa tätä rauhallista kansaa väkivaltaan. Ja useimmiten syyttömätkin saavat maistaa nyrkistä.

Niille naisille, jotka väkivaltaa joutuvat kestämään, suosittelisin kyllä heti sellaisesta suhteesta lähtöä. On julmaa, että Suomessa pelkkä kulissien ylläpito vaatii hengenlähtöä niin kuin Björkvistille kävi. Keskiluokkainen idylli ei naiselle yhtään sen turvallisempi kuin työväenluokkainenkaan. Ja korkeasti koulutetut maisterismiehet yhtään sen hellempiä vaimolleen kuin sähköasentajakaan. Ei se oma nyrkkejä heiluttava kulta kuitenkaan miksikään muutu. Tällaisessa suhteessa pysymisen puolustukseksi ei riitä murskattu itsetunto puhumattakaan pieksemistä katsomaan joutuvista lapsista.

Ei edes murskatut unelmat rakkaudesta.



lauantai 16. joulukuuta 2006

Rotu ratkaisee kansojen sulatusuunissa


Yhdysvalloissa roturistiriidat eivät näytä osoittavan loppumisen merkkejä. Spike Leen dokumentti hirmumyrsky Katrinasta todisti sen. New Orleansin köyhä musta väestö jätettiin kylmästi oman onnensa nojaan päiväkausiksi tulvan kouriin. Elokuvaohjaajan keinoin Lee sai sinänsä järkyttävästä asiasta vieläkin kouriintuntuvamman. Tietysti täytyy muistaa että Lee on itsekin musta aktivisti, eikä varmasti tehnyt dokumentistaan objektiivista.

Sinänsä New Orleansin ongelmat eivät alkaneet edes Katrinasta. Varsinkin nuoret mustat miehet olivat syrjäytymässä tappaen toisiaan jengeissä. Katrinan aiheuttamat tuhot olisivat olleet vielä estettevissäkin, mikäli tulvavallit olisi tehty kunnolla. Ja nyt yli vuosi tuhon jälkeen grynderit kärkkyvät tuhoutuneita köyhien mustien asuinalueita saadakseen rakentaa niille kovan rahan asuntoja ja teollisuutta.

Usan mustan väestön taru on oikeastaan ollut aina valtaväestön heitä sortavan otteen alla elämistä. Nyt syrjintä tietenkin hoidetaan siistimmin kuin selvän rotuerottelun aikaan. Toisaalta Mustien Panttereiden ja Malcolm X:n kaltaisia yksilöitäkään ei ole noussut. Usan nuoret mustat miehet tuntuvat nykyisin palvovan enemmän kultakelloja ja kalliita autoja kuin taistelua rotunsa parempien olojen puolesta.

Vaikea kuvitella, että mustan väestön tulevaisuus olisi yhtään parempi, jos koulutustaso ei nouse ja nuorisolle saada muutakin tekemistä kuin rikokset. Moni valkoinen varmaan ajattelee, että miksi ne eivät sitten ota itseään niskasta kiinni, niin kuin muutkin ihmiset. Monen polven syrjäytyjälle asia ei kuitenkaan ole yksinkertainen. Omasta mielestäni nuoret mustat tarvitsisivat parempia roolimalleja itselleen kuin kultakellohiphopparit, jotka eivät vie rotunsa asiaa yhtään eteenpäin. Tosin aikamme palvoo rahaa ns. valkoisessakin kulttuurissa.



torstai 14. joulukuuta 2006

Kiire


Viime aikoina minua on vaivannut kova kiire, niin etten ole blogiakaan ehtinyt kirjoittaa. Eikä kiire johdu joulusta. Tai no tavallaan... Ennen joulua on uskomaton määrä erilaisia joulunalustilaisuuksia niin että hirvittää. Jos jouluna lihoaa, olen ehtinyt tekemään sitä jo hyvän aikaa ennen.

Minusta on äärimmäisen hauskaa, että kiirettä pidetään nykyään meriittinä. Yleisin tervehdys alkaa olla, "olenpa minä väsynyt", "on niin kiire" ja "olin eilen seitsemään asti töissä". Minusta tuollainen on kaikkea muuta kuin ansion aihetta. Itsekin olen lausunut kaikki nämä lauseet, mutta vain ikävästä pakosta.

Sillä: Kiire tuhoaa luovuutta, kiire vie lopunkin tehokkuuden ja kiire vie mielekkyyden oikeastaan kaikesta toiminnasta. Ei siinä mielestäni mitään kehuttavaa ole.

Useimmiten kiireiset ihmiset kahmivat itselleen liikaa tekemistä vapaa-ajallekin. Niin minäkin. Nauttiikohan sitä kiireestä jollain sairaalla tavalla kuitenkin.

Olen aina muistellut kaiholla niitä aikoja kun ei ollut kiire. Mutta silloin sitä taas ahdistui, kun mitään ei tapahdu. Taidan alkaa muistuttamaan etsivä Monkilta enemmän päivä päivältä.

Huomenna alkaa viikonloppu ja onneksi en ole sopinut mitään muuta kuin tapaavani vanhempani. Ystävät ja sukulaiset ovat siitä hyviä, että heille merkitset muutakin kuin työkonetta ja työminää.



sunnuntai 10. joulukuuta 2006

Mihin hävisivät vuodenajat?


Sää on muuten yksi mielenkiintoisimpia juttuja, vaikka sitä kliseisenä keskustelunavaajana pidetäänkin. Varsinkin kun säätä ei voi nykyään enää yhtään ennustaa. Joulukuussa nurmikko viheriöi ja varmaan ensi heinäkuussa sataa jo lunta Nälkävuosien tapaan. Neljä vuoden aikaa alkaa olla muisto vain. Talvi on lähinnä huhtikuuhun jatkuvaa marraskuuta.

Itse olen aina pitänyt sateesta. Tosin viime aikoina tämä rakkauteni on ollut tiukoilla kun sadetta on tullut kesän kuivan kauden edestä. Sateessa on minusta kuitenkin jotain melankolisen runollista. Ja puhdistavaa. Sateen aikana olen kirjoittanut monia teksteistäni.

Yleensähän ainakin tv-meteorologien mielestä ainoastaan helle on suotavaa. Kävisivät kertomassa sen viidettä vuotta kuivuudesta kärsivälle Afrikan maalle. Helle ei muutenkaan ole kivaa fyysistä rasitusta karttavalle kirjoitustyöläiselle.

Suomeenhan ennustetaan tulevaisuudessa keskieurooppalaista ilmastoa. Porot ja muut pohjoisen elävät joutuvat vetäytymään pohjoisemmaksi.

Vaikuttaakohan ilmastonmuutos kansanluonteeseenkin? Tuleeko meistä "pikkusaksalaisia" ja "pikkuranskalaisia". Meillä kun on totuttu kylmän ilmaston ja pimeyden aiheuttavaan luonteen kaksijakoisuuteen. Kesällä juhlitaan juhannuksen valonjuhlaa ja sitten hartaana vietetään hiljaiseloa jouluaattona.


torstai 7. joulukuuta 2006

Koukussa BigBrotheriin


Silläkin uhalla, että menetän vähäisenkin älykön maineeni, on pakko kehua edes yhtä tosi-tv-sarjaa. Jäin nimittäin täysillä koukkuun BigBrother-ohjelmaan. Hieman tyhjä olo nyt, kun ei voi seurata "kavereiden" elämää ennen nukkumaanmenoa.

Olen aina kiinnostunut ihmisten käyttäytymisestä ja persoonista ja BB vastasi hyvin tähän huutoon. Monesta tuhannesta hakijasta löytyi tälläkin kertaa mielenkiintoisia tyyppejä. Alussa toivoin Karin voittavan, mutta koska Kari ei uudistunut, alkoivat virpomisjutut jopa poikamiestäkin kyllästyttämään.

Karin jälkeen toivoin Hannen voittavan ja sitten kun Hanne putosi, niin sen jälkeen Ollin, joka oli taloin fiksuin. Mutta ehkä Pirpana eli Sari ansaitsi voiton. Mikä itseasiassa oli selvääkin kun jäi ainoaksi naiseksi taloon.


Vaikka BB-kilpailijoita pidetään turhina julkkiksina, mitä tietenkin ovatkin, on heille nostettava hiukan hattua. Kuinka monen pää kestäisi taloon suljettuna kameroiden kuvatessa. Moraalisia krapuloitakin voi vain kuvitella juhlinnan jälkeen, kun kaikki on mennyt nauhalle. Siinäpä vinkkiä pikkujoulukansalle. Vähän rupesi yhdessä vaiheessa arveluttamaan kilpailijoiden alkoholisoituminen, kun viinaa kannettiin heille melkein joka toinen päivä.

BB on muuten parhain paineensiedonmittauslaite työnantajille kuin mitkään psykologiset testit. Siinä missä toiset murtuvat osa sopeutuu. Joku BB:ssä toi kyllä armeijan mieleen. Ventovieraiden kanssa asuminen ja käskyttäminen. Ja halu päästä pois.

BB:ssä pidin myös siitä, että se todistaa tavallistenkin ihmisten voivan olla kiinnostavia tyyppejä.



sunnuntai 3. joulukuuta 2006

Sirkushuveja kansalle


Ihmisiä tuntuu nykyisin kiinnostavan poliitikkojen ihmissuhdesotkut. Tai en tiedä kiinnostaako, mutta ainakin niistä kirjoitetaan. Vanhasen Matin ex-nettiheila ainakin on joka ikisessä lehdessä, vaikka ei kuulemma julkisuutta kaipaakaan.

Liittyyköhän Matti nyt muuten Timo T.A.Mikkosen ja kumppaneiden seuraan naisten ykkösinhokkina, kun jätti heilansa kylmästi. Naisethan kun eivät tuota jättämisen taitoa sitten näemmä osaa. Tai se ainakaan ole yhtä halveksuttavaa lehtien mielestä.


Jotenkin käy sääliksi nykyhuippupoliitikkoja, jotka ovat kovan julkisen paineen alla. Ennen vanhaan melkein jokaisella poliitikolla oli rakastajattariakin, eikä siitä numeroa tehty. Nyt jo pikkujouluissa saa olla varovainen, jos meinaa tanssia vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa.

Eniten minua melkein ällöttää, kun poliitikkojen on tungettava itsensä kaiken maailman viihdeohjelmiin. Olen sen verran konservatiivinen, että minusta hömppäohjelmat eivät poliitikoille kuulu. Sitä vartenhan meillä on jo valmiiksi kainen maailman turhia julkkiksia. Mitä lisäarvoa saa siitä, että kuluttaa naamansa turhissa ohjelmissa. Vai kiinnostaako äänestäjiä oikeasti enää vain se, että naama on tuttu, eikä harrasta nettitreffejä.

Perinteiset tupaillat ja muut poliittiset tilaisuudet  eivät yksinkertaisesti vedä väkeä. Olen itse sen huomannut. Kansa kaipaa sirkusviihdettä Rooman valtakunnan tapaan ja miksi ei kaipaisi. Puolueet kun muistuttavat pikkuhiljaa toinen toisiaan. Kaivattaisiin vähän räväkkää erottumista, ei mitään brändättyä, vaan ihan rehellistä poliittista väittelyä.





Gadgetissa oli virhe