torstai 30. marraskuuta 2006

Armelias byrokratia


Kansanedustajilla tuntuu olevan mielenkiintoinen käsitys avoimuudesta. Koska lippusten ja lappusten kanniskelu on niin ikävän aikaa vievää, päätettiin luopua poissaolotodistuksista. Hetkinen, mites me muut kuolevaiset joudumme todistamaan olemassaoloamme päivittäin jos minkälaisilla lippusilla ja lappusilla.

Eduskunta on siitä kiva työpaikka, että siellä voi määritellä itseään koskevia lakeja ja asetuksia. Ajatella, jos me taviksetkin voisimme päättää, että mitä niistä poissaolotodistuksista nyt on niin väliä. Ikävästi hidastavat työpäivää, ajan kun voisi käyttää tuottavamminkin. Ei taitaisi työnantaja tykätä. Hulluinta on, että itseasiassa me olemme kansanedustajien työnantajia. Kannattaa muistaa ensi vaaleissa.

Kehittyneet yhteiskunnat yhteiskunnat ovat ylipäätään byrokratian (lippusten ja lappusten) paratiiseja. Oikein mitään ei voi tehdä, ettei siitä jotain todistusta joudu hakemaan tai henkilöllisyyttään todistamaan. Tai muuten vain tuntea itseään pieneksi virkavallan tai jonkun muun instituution edessä.

Ehkä byrokratian siemen istutettiin meihin eurooppalaisiin jo Rooman valtakunnan aikana. Vaikea tosin kuvitella nykyitalialaisista, mutta sielläkin on joskus ollut kuri ja järjestys. Kirkkoa taas saamme kiittää siitä, että sukututkijoillakin ylipäätään on jotain tutkimista, kun köyhimpien ja kurjimpienkin sielujen elämän käännekohdat kirjattiin ylös.

Mitä sitä tekisikään, jos kaikki byrokratia yhtäkkiä häviäisi. Kai siitäkin tulisi tyhjä olo, kun kukaan ei olisikaan kiinnostunut tekemisistäsi. Ja kuinka moni muu jäisikään vielä työttömäksi, kun papereja ei tarvitsisikaan enää pyöritellä.

Elkäämme siis moittiko byrokratiaa. Paitsi kansanedustajien pitäisi kyllä ilmoittaa poissaolonsa.



keskiviikko 29. marraskuuta 2006

Nirvanaa - Nevermind at all


Kylläpä tuli kivasti alle kaksikymppisen nuoren miehen angsti muistiin kun tiistaina tuli dokumentti Yle Teemalta Nirvanan Nevermind-levyn teosta.

Viime kuuntelukerrasta rupeaakin olemaan jo kymmenkunta vuotta. Olipa ehtinyt jo unohtua, kuinka erinomaisia levyn biisit itseasiassa ovatkaan. Ja kuinka levyn biiseistä ujo nuori poika aikanaan saikin rohkeutta lähteä ulos ei aina niin miellyttävään maailmaan.

Muistan kun aikanaan Kurt Cobainista yritettiin tehdä väkisin uutta Jim Morrisonia, koskapa kuoli 27-vuotiaana ja näytti kaikenlisäksi kärsivän runoilijan perikuvalta. Klassikko Nevermindista tuli ainakin ja samoin Cobainista, joskaan ei varmaan jokamiehen tiedossa olevaa legendaa kuitenkaan.

Voin tunnustaa, että Cobain oli aikanaan minunkin ensimmäisiä idoleitani. Hämmentynyt nuori mies sai hänestä itselleen todisteen, että eksyksissäkin voi menestyä ja että negatiiviset tunteetkin saa näyttää. Ei niin varakkaalle kakaralle myös ajan grunge-muoti tuli taivaan lahjana. Paskaiset farkut ja kolmatta vuotta käytössä oleva ruutupaita olivat kerrankin muodissa. Grunge jäikin tähän asti viimeiseksi trendiksi, johon olen hypännyt täysillä mukaan.

Alkaakohan meikäläiselläkin aika kultaamaan muistot, kun tuntuu, että yhtä hyvää rock-musiikkia kuin ysärillä ei enää tehdä. Muistelkaa nyt ainakin te ysäriläiset bändien loistavaa listaa. Verve, Oasis, Blur, Pulp etc., eikö tulekin mukavia muistoja mieleen. Jopa Nevermind tuntuu ihanan rauhoittavalta, vaikka biisit eivät mitään ruotsinlaivaiskelmiä olekaan.

Missä muuten olitte, kun kuulitte Cobainin kuolemasta? Itse taisin lukea Dagens Nyheteristä Tukholmassa risteilyn välitankkaustauolla.

Cobainin suuri ihanne oli John Lennon. Ja kyllä, oli Cobainkin sentään omalla tavallaan oman aikansa Lennon.



sunnuntai 26. marraskuuta 2006

Asevelvollisuus ei ole tulevaisuutta


Yksi suosituimmista jankkaamisen aiheista Suomessa on asevelvollisuusarmeija ja sen tulevaisuus. Itse kannatan ehdottomasti asevelvollisuusarmeijan purkamista aikansa eläneenä. Yritetäänhän muutakin julkishallintoa muuttaa aikansa jämähtäneenä, miksi ei siis asevelvollisuusarmeijaakin. Minua suorastaan huvittaa, kun eräät poliitikot väittävät asevelvollisuusarmeijaa iskukykyiseksi ja tehokkaaksi.

Lähinnä nuoret miehet ja naiset oppivat armeijassa välttelemään velvollisuuksiaan sekä suojelemaan omaisuuttaan varastamiselta. Yhteisöllisyyttä armeijassa ei minun kokemuksieni mukaan armeijassa ollut nimeksikään. Armeijassa opitaan lähinnä sorsimaan heikompia ja tehtäviin valitaan niihin vähiten sopivat. Jos tästä on yhteiskunnassa muussa elämässä hyötyä niin ihmettelen. Itse en ainakaan haluaisi pomokseni armeijassa olleita esimiehiäni.

Suomi tuntuu sinnittelevän viimeisten joukossa asevelvollisuusarmeijansa kanssa joidenkin ex-itä-blokin maiden kanssa. Ja itse asiassa palkka-armeijan paremmuus on jo todistettu EU-operaatiossa, joissa suomalaiset joukot ovat jo vähintään puoliammattilaisia.

Tietyt tahot kuvittelevat varmaan Suomen poikien yhä olevan talvisodan iskukunnossa, vaikka kuntokäyrä näyttää pojilla tiukasti alaspäin. Todellisena vihollisenahan Suomessa pidetään Venäjää, vaikka sitä ei ääneen uskalleta sanoakaan. Ja Venäjähän on tunnetusti aina sodassa jossain päin Kaukasus-vuoristoa. Olisivat siinä Suomen pojat kovilla, jos sota tulisi ja joutuisivat taistelemaan veteraaneja vastaan.



lauantai 25. marraskuuta 2006

Juice Leskinen in memoriam


Perjantaina vaikeni yksi Suomen tuotteliammista sävel- ja kirjallisuuskynistä. Juicen kuolema tuli yllätyksenä, vaikka terveysongelmia olikin piisannut. Jotenkin vaikea uskoa, että Juice on oikeasti poissa. Oikeastaan koko elämänkaartani ovat viitoittaneet Leskisen laulut. Lapsuuden Sika-laulusta Syksyn Säveleen, sekä lukemattomiin muihin Leskis-klassikoihin.

Itse pidän Juicen tuotannossa eniten yhteiskuntakriittisyydestä, jonka hän osasi tehdä vielä huumorin keinoin. Kyseessä on vaikein mahdollisin genre. Juice uskalsi pitää mielipiteensä trendeistä riippumatta ja arvostella yhteiskuntaa ja ennen kaikkea yhteiskunnan huvittaviakin tapahtumia ja tekoja pitkän uransa suomalla vakuuttavuudella. Hän oli myös hyvin perinnetietoinen säveltäjä, joka tunsi hyvin suomalaisen iskelmä ja kuplettiperinteen.

Juice oli siitä onnekas taiteilija, että hän sai runsaasti tunnustusta jo elinaikanaan, eikä kukaan kyseenalaistanut hänen merkitystään suomalaiselle rockmusiikille. Itse kirjoittajana arvostan suuresti hänen merkitystään ensimmäisinä kunnon rock-sanoittajina.

Juicen tekstit ja musiikki elävät aina.



perjantai 24. marraskuuta 2006

Viina ei Suomesta juomalla lopu


Näin perjantaina on hyvä kirjoittaa alkoholista. Suomalaisten ykköskauhistus/lempiaiheesta. Eduskunnan oppositiopuolihan puuhaa jälleen alkoholiveron korotustakin. Ovat saaneet osan kepulaisistakin puolelleen.

Karu tosi-asiahan on, että alkoholiveron korotus ei Suomesta poista alkoholiongelmia. Itselleni tulee lähinnä mieleen äänestäjien kosiskelu vaalien alla. Alkoholin käyttö on Suomessa niin kansan perustuksiin mennyt, ettei sitä alkoholiveron muutoksilla muuteta. Ainoastaan Tallinnan viinalastit kasvavat pienen tauon jälkeen.

Minusta alkoholista on tehty Suomessa sievistelyn aihe. Jokainen kauhistelee juomista ja alkoholin kulutuksen kasvua, vaikka kaikki tietävät, että valtaosan tästä juovat ennestään ongelmakäyttäjät. Heitä eivät verotuksen nostot hetkauta, koska heille viina on lähinnä elinehto, jota hankitaan hinnasta huolimatta. Epäilenpä, että monet näistä sievistelijöistäkin hakevat itselleen säännöllisesti perjantai-pullon.

Jos alkoholinkäyttöä oikeasti halutaan hallita, ainoa tie on asenteiden muutos. Tupakalle näin on jo käynyt, tupakanpoltto on nyt yleisesti paheksuttua, mitä se ei ollut esimerkiksi 40 vuotta sitten. Teot vain sotivat muutosta vastaan. Viinan hinta on alennettu, samaan aikaan kun viinin ei. Juo siis väkeviä kuuluu viesti kansalle. Itse näen myös parempana vaihtoehtona oluen alhaisemman hinnan kuin viinan.

Viinahan herättää seurasta riippuen joko kauhistelua tai naurua. Vähän samoin kuin tasa-arvoasiat. Olisikohan aika suhtautua Suomessakin alkoholiin normaalisti. Vailla kauhistelua. Ja niin, jos ongelmakäyttäjiä halutaan oikeasti auttaa, tulisi päihdehuoltoon todellisuudessa satsata. Näinhän ei ole tapahtunut.

Olisiko jo aika?



keskiviikko 22. marraskuuta 2006

Helppoheikkien aika


Olin nuorempana hyvin ujo poika. Nyt olen ajoittain jo toista äärilaitaa. Ennen vanhaan ujoutta pidettiin hyvänä ellei suotavana asiana. Jokapaikan päsmäreitä pidettiin epäluotettavina ja hyökkäävinä. Nyt ajat ovat toden totta muuttuneet. Ellei ujoille lapsille haeta väkisin diagnoosia jostain kehityshäiriöstä,ujojen aikuisten ohitse ajetaan surutta työpaikkoja täytettäessä tai kumppania valitessa. Tuntemattoman Vilho Koskela tuskin olisi luutnantti, häntä ei pidettäisi tarpeeksi luotettavana, koskapa luotti alaistensa omaan järkeen.

Nyky-aika on ns. helppoheikkien aikaa. Mitä suurempia visioita uskallat julkisesti esittää, sitä varmemmin elämässä pärjäät ja näillä ajatuksilla tienaat. Pienet puurtajat on sysätty armottomasti sivuun, jos plakkarista ei löydy kahta korkeakoulututkintoa ja työkokemusta ulkomailta. Joskus mietityttää, milloin aletaan taas arvostaa todellista työtekoa ja sellaisia ihmisiä, joiden ajasta ei valtaosa mene siihen, että kertoo muille kuinka erinomainen on.

Raaka työetiikka oli kuitenkin se millä Suomi rakennettiin, eikä pätkätyösuhteilla kikkailulla tai CV:n liioittelulla. Itsestäni tuntuu aika mahdottomalta väittää omille mahdollisesti tuleville lapsilleni, että kyllä se raaka työnteko kannattaa aina, kun itsekään ei jaksa uskoa siihen. Kannattavinta tuntuu olevan perustaa konsulttitoimisto tai pyrkiä tosi-tv-ohjelmaan, että pääsisi Seiskan vakioseikkailijaksi. Säästötilit ovat toden totta muuttuneet kulutusluottoihin.


tiistai 21. marraskuuta 2006

Lähihoitajat palkkakuopassa


Lähi- ja perushoitajat osoittivat mieltään viime viikolla Stadissa nostaakseen itsensä palkkakuopasta. Hyvä, minusta on hienoa, että ne, jotka tekevät hoitoalalla ne likaisimmat ja raskaimmat työt ajavat oikeuksiaan. Yleensähän julkisuudessa ovat saaneet tilaa äänekkäämmät sairaanhoitajat. Puhumattakaan lääkäreistä, jotka pystyvät pienen ammattikuntansa ansiosta vaatimaan helposti oikeuksiaan.

Työni puolesta sosiaali- ja terveysalan tiedottajana tapaan usein lähihoitajia. Aina he vaikuttavat motivoituneilta ja työstään pitäviltä. Tai sitten pahaa mieltä ei haluta ulospäin näyttää. Varsinkin vanhainkodeissa työ on myös fyysisesti raskasta.

Suosittelen muuten lämpimästi jokaiselle joka valittaa kovaa kohtaloaan käymään visiitillä vanhainkodeissa. Vanhukset ovat nykyisin vanhainkodeissa jo varsin huonokuntoisia. Elämän loppukaaren näkeminen omin silmin tuntuu ainakin itsestäni vaikealta, vaikka olen useasti vanhainkodeissa vieraillut. Täytyisi tosin mennä itse päiväksikin johonkin vanhainkotiin työharjoitteluun, ennen kuin lähihoitajien työstä saisi oikean kuvan.

Päiväkodissa itse asiassa olin päivän "töissä" ja opin kyllä sen, että tädittelyn voisi päiväkotien henkilökunnan kohdalta unohtaa. Päivä vilkasliikkeisten ja äänekkäiden lasten kanssa on kyllä sen verran raskasta, että tietää päivän tehneensä töitä. Päiväkodeissakin työskentelee moni lähihoitaja.

Toivotan lähihoitajille tsemppiä työssään ja toiveissa palkankorotuksesta. Kansan enemmistö on varmasti kyllä heidän puolellaan. Viime aikoina hoitoalalla työskentelevät ovat tajunneet, ettei pelkkä sisar hento valkoinen-aate enää riitä elämiseen varsinkaan pääkaupunkiseudulla.



sunnuntai 19. marraskuuta 2006

Vartijoilta ei voi vaatia poliisin tehtäviä


Viikon kohu-uutiseksi nousi Tallinkin johtajien sikailujen jälkeen vartija-skandaali. Jälleen kerran kohu jäi ainoastaan väkivallan käytön kauhisteluun ja itse ongelma jäi sivuun. Todellinen ongelma on yhteiskunnan eriarvoistuminen.

Jos ihmiset voisivat edes hiukan paremmin, meillä ei lieneisi tarvitta nykyisen kaltaiselle turvallisuuspalveluverkostolle. Yhden suttuisen videon perusteella on myös väärin leimata kaikki vartijat väkivaltaisiksi. Väärin on myös se, jos vartijat ylipäätään joutuvat hoitamaan ko.tapauksen kaltaista selvästi poliisille kuuluvia tehtäviä. Muistaakseni vartijaksi riittää 40 tunnin koulutus ja psykologiset testit eivät varmasti ole samaa luokkaa kuin poliisiksi haettaessa.

Täydessä kauppakeskuksessa piripäissään heiluva henkilö on ilman muuta turvallisuusriski. Itse todistin juuri ko. tyyppisen henkilön kiinniottoa tosimaailmassa eräässä kauppakeskuksessa kesällä. Tilanne oli varsin pelottava, mutta vartija sai hoidettua tilanteen ilman turhaa voimankäyttöä. Poliisitkin saapuivat lähestulkoon heti paikalle.En osaa sanoa, onko näin hyvin sujunut kiinniotto sitten poikkeus vai sääntö.

On lintukoloajattelua tietysti edes väittää, ettei vartijoita tarvittaisi. Suomi on yksi maailman rikkaimmista maista, mutta silti emme kyken takaamaan perustoimeentulotukea kaikille. Vartijoiden vakioasiakkaita ovat myös asunnottomat, jotka kauppakeskuksista poistettaneen varsin nopeasti shoppailijoita häiritsemästä. Silloinhan saattaisi muistua mieleen, että kaikilla ei mene tässä yhteiskunnassa yhtä hyvin.

Vartiointifirmoille  suosittelisin avoimemman kuvan antamista itsestään. Hehän voisivat ottaa vaikka toimittajan mukaan yhden vuoron ajaksi. Silloin nähtäisiin minkälaiseksi yhteiskuntamme on mennyt laitapuolen kulkijoidenkin maailmassa.


tiistai 14. marraskuuta 2006

Aikuisopiskelijaksiko?


Olen harkinnut alkaa jälleen opiskelemaan. Pahaksi onneksi minua vaivaa lievä pelko opiskelua kohtaan. Olen aina kokenut ahdistavaksi todistaa osaamista yhden tentin tai kokeen kautta. Sanottakoon sitä vaikka ramppikuumeeksi tai muuksi suorituspaineeksi.

Netistä löytyy paljon erilaisia vaihtoehtoja, linkkejä linkin perään, jotka vievät toinen toistaan hienommille oppilaitosten sivulle. Minua mietityttää myös miten ehdin opiskella työn ja kaiken muun ohella. Tai miten saisin itseni pakotettua koulukirjojen ääreen yötä myöten. Pidän itseäni normaaliälyisenä, joka itse opiskellessaan oppii nopeastikin, mutta koulun kokeisiin lukiessani olen useammin kuin kerran huomannut lukevani samaa sivua 15 minuuttia ja haaveilevani ihan jotain muuta. Onkohan aivojeni rakenteessa jotain opiskeluestoja ja rakenteellista haaveilua :)

Sitten täytyisi valita, mitä alkaa opiskelemaan. Tai mihin pyrkii opiskelemaan. Oikeastaan vaihtoehtoina ovat vain ammattikorkeakoulu tai yliopisto. Mutta miten pärjään pääsykokeissa 18-vuotiaille nuorille, joilla on ollut aikaa lukea niihin päivätkin. Tarvitsisin siis lievää preppausta itsetuntorintamalla. Kaikkiin mihin haluaisin opiskelemaan on tuhottoman vaikea päästä.

Olen siinä suhteessa ollut aiemmin onnekas, että elämä on ohjannut minua enemmän tai vähemmän sattuman kautta oikealle tielle. Nyt tuo sattuman onni alkaa olla loppuunkuljettu... Ehkä minä olen sitten vihdoin kasvanut aikuiseksi :)



maanantai 13. marraskuuta 2006

Niskasta kiinni itseäni


Tekee muuten hyvää luvata julkisesti tekevänsä jotain, lupasin blogissani alkaa kokoamaan tekstejäni yksiin kansiin. Nyt olen saanut jo 54 runoa kootuksi yhteen. Olen ylpeä itsestäni, että olen saanut itsestäni irti tämän töiden ja kokousten jälkeen. Ajattelin halkaista teoksen kahtia oikein pyhän dualismin hengessä. Toisen puolen omistan nykyajan tarkastelulle ja toisen puolen elämän suurille asioille kuten rakkaudelle ja kuolemallekin.

Mikä siinä muuten on, että kaikkea yrittää lykätä yksityiselämässään, vaikka töissä onkin tehopakkaus? En tiedä, mutta onneksi itse olen saanut itseäni niskasta kiinni. Mukavuudenhalu on tulevaisuuden pahin vihollinen, näin sanon minä.




sunnuntai 12. marraskuuta 2006

Hallitusmatkalla minäkin


Tulinpa hallitusmatkalta minäkin eilen. Tiedotusalan ammattijärjestön jäsenenä. Vieläpä Tallinkin kantosiipialuksella. En kuitenkaan kiusannut laivan henkilökuntaa, enkä öykkäröinyt enempiä. Sen verran sitä kuitenkin taas oppi, että Tallinkin hallitus yksin ei elä keihäsmatkalaisten elämää. En ole itsekään aina ollut enkeli, mutta silti...

Yksikin herra horjui kaljasalkkuineen ympäri pikkuruisessa taxfreessä kolhien kanssamatkustajia. Sama keihäsmatkalaisporukka piti yhteyttä toisiinsa huutamalla laivastapoistumiskäytävällä. Sanoista ei kyllä oikein saanut selvää. Samalla tavalla sai hävetä suomalaisena silmät päästään, kun hotellilla eräs seurue kierrätti likööripulloa respan silmien alla. Hotellihuoneeseen olisi ollut noin kahden kerroksen matka.

Virolaiset sitä vastoin tuntuvat käytökseltään hillityiltä, eivätkä korota ääntään liikaa. Ravintoloissakin palvelu sujuu hymyillen vailla naamannyrpistyksiä. Mikä siinä on, että kun Suomessa saa hyvää palvelua, siitä on aina iloisesti yllättynyt. Tallinnassa kun hyvää palvelua pitää itsestäänselvyytenä.

Tallinkin hallituksen öykkäröinti on malliesimerkki siitä, miten jotkut työnantajat kohtelevat alaisian kuin 50-luvulta suoraan. Olisi mielenkiintoista tietää, mitähän pojat saivat kokousreissulla aikaiseksi ryyppäämisen lisäksi. Viestinnän ihmisenä ajatellen maineen korjaus tulee viemään kauan aikaa.



torstai 9. marraskuuta 2006

Ja varoitustarra huonosta käsikirjoituksesta menee...



Innokkaana elokuvaharrastajana tulee katseltua paljon elokuvia. Maanantaina päätin katsoa Harlinin Jäätävän poltteen, kun se kerran oli kielletty vähän aikaa valmistuttuaan Suomessa. Katsoin puoli tuntia ja lopetin. Elokuva oli taattua Harlin "laatua". Aikanaan ulkopoliittisesti arveluttava elokuva ei tuntunut enää niin arveluttavalta, ainoastaan käsikirjoitukseltaan ja juoneltaan.

Useimmiten Suomessa on kielletty seksuaalisesti arveluttavat elokuvat, jotka tuskin nykyihmistä enää säikäyttävät rohkeudellaan. Näin kävi esimerkiksi Teuvo Tulion viimeiselle elokuvalle Sensuelalle. Nykyisin paljas pinta rupeaa olemaan jo itsestäänselvyys mainstream-elokuvissakin. Ainakin naisnäyttelijät joutuvat vilauttelemaan rintojaan elokuvassa kuin elokuvassa. Sitten näitä elokuvia, kuten Levottomia, kutsutaan rohkeiksi, vaikka ne perustuvat paljaaseen pintaan. Tosin Levottomat on tämän tyypin elokuvista juoneltaankin suht koht  toimiva.

Minulla on ehdotus. Miksi emme alkaisi leimata elokuviin varoitustarroja. Niinhän varoitetaan kaikesta muustakin vähänkin vaarallisesta ja arveluttavasta. Huonoimmat elokuvat saisivat varoitustarran dvd:n kanteen. Tämä elokuva on käsikirjoitukseltaan vaarallisen huono, kuvaus lähentelee 80-luvun vhs-kotivideoiden tasoa etc.

Monet vanhat suomalaiset elokuvat sietäisivät olla myös tarravarustettuina kiellettyjen listalla. Hävyttömän nopeasti ja halvalla tehdyt elokuvat eivät tee kunniaa Suomen elokuvan kulta-ajalle. Eräät 70-luvun sosiaalirealismin aikaisista "mestariteoksista" eivät myöskään sovi koti-illan pelastajiksi.

tiistai 7. marraskuuta 2006

Kansakunta kasvaa tosi-asioiden tunnustamisesta


Armenialaisten kansanmurhasta Turkissa tuli  televisiosta dokumentti viime sunnuntaina. Virallinen Turkki ei suostu vieläkään tunnustamaan yli miljoonan ihmisen murhaa ensimmäisen maailmansodan aikana. Minusta on mielenkiintoista, että Turkin kanssa edes harkitaan EU-jäsenyysneuvotteluja ennen kuin kansanmurha tunnustetaan maan korkeimman poliittisen johdon taholta.

Esimerkiksi saksalaiset joutuvat tänä päivänäkin pyytämään sodan jaikaisia tekojaan anteeksi, vaikka suurin osa kansasta ei ollut edes syntynyt holokaustin aikoihin. Samoin tekevät japanilaiset, vaikka poliittinen johto siellä hieman nihkeästi myöntääkin Japanin syyllisyyden esimerkiksi kiinalaisten kaltoin kohteluun sodan aikana.

Turkille täytyy toki antaa kunniaa feodalistisen sulttaanikunnan muuttamisesta Lähi-idän länsimaisimmaksi valtioksi Kemal Ataturkin johdolla varsin lyhyessä ajassa. Jos nyt länsimainen yhteiskuntakaan on aina mikään esimerkkiyhteiskunta. Demokratia Turkissa lienee kuitenkin Lähi-Idän parhaiten toimiva.

Minusta kansakunta ei voi kasvaa eheäksi ennen kuin menneisyyden synkimmätkin salaisuudet on käsitelty. Näin ei tehty entisessä Jugoslaviassa toisen maailmansodan jälkeen ja kaikki muistamme seuraukset. Kalavelkoja maksettiin olan takaa ja itseasiassa muidenkaan Balkanin kansojen erimielisyyksiä ei ole vieläkään käsitelty ja uusi konflikti odottaa Balkanilla ennemmin tai myöhemmin.

Pidempiaikaista etnistä syrjintää löytyy myös Suomesta, vaikka suoranaisia vainoja, puhumattakaan kansanmurhista ei ole ollutkaan. Nimittäin Romanit ovat päässeet järjestäytyneen yhteiskunnan piiriin oikeastaan vasta viime aikoina. Suomessa on odotettavissa ehkä tulevaisuudessa etnisiäkin konflikteja, mikäli maahanmuuttajien annetaan syrjäytyä omille asuinalueilleen. Näinhän kävi Pariisissa ja merkkejä ghettoutumisesta on nähtävissä Tukholmassakin.

Olipas muuten paasikivimäinen tuo otsikkoni, mutta asiaa ei voisi juuri paremmin kiteyttää.

sunnuntai 5. marraskuuta 2006

Ei Tauno Paloa navetanpielessä


Minua hiukan huvittaa nämä uudet maaseudun poikamiesten naittosarjat. Niitähän tulee useammalta kanavalta. Suurimmat ihmetykset minulla on noussut tästä kakkosen sarjasta "Matkalippu maalle" vai mikä sen nimi nyt oikea nimi olikaan. Poikamiehet eivät nimittäin tunnu kelpaavan kaupunkilaisnaisille. Milloin kemiat eivät kohtaa, milloin mies on liian kiltti ja milloin äitikin vielä luuhaa nurkissa. Minne se äiti sitten pitäisi laittaa, laitokseenko?

Haloo, ei maalta taunopaloja löydä. Jos naiset eivät löydä unelmiensa prinssiä kaupungista, miten he kuvittelevat sen löytävänsä maaltakaan, josta suurinpiirtein jokainen lähtee, joka suinkin sieltä pois pääsee. Naiset yllättää myös se tosi-asia, että hittosoikoon siellä maalla joutuukin tehdä töitä, eikä vain ihailla söpöä kotikissaa takanlämmössä.

Onkohan kaupunkilaisnaisilla hieman liian ruusuinen kuva maalaiselämästä? Ja liian kovat laatukriteerit. Kaiholla sitä muistelee Napakymppiä, jossa vakka vielä löysi kantensa. Ainakin viimeistään siinä vaiheessa kun yleisöstä huudeltiin, kuka ehdokkaista on parhaimman näköinen.

Olen myös keksinyt seuraavan tosi-tv-ohjelman idean. Pitkäaikaistyöttömälle ylivelkaantuneelle ja eronneelle kaupunkilaispoikamiehelle morsian. Aikaa vietetään lähikuppilassa ja aamiaisia ei kanneta vuoteeseen. Ei taitaisi houkutella edes tämä suloinen renttu.

Hakemuksia otettaisiin tuolla taholla varmaan kyllä mielellään vastaan.



torstai 2. marraskuuta 2006

Borat - hauskaako?


Nauran varmaan itsekin sitten kun näen Borat-elokuvan. Asiaa tuntemattomille heti näin alkuun: Borat on kazakstanilainen tv-toimittaja, jota näyttelee brittikoomikko, valitettavasti en muista nyt oikeaa nimeä.

Piakkoin ensi-iltaan tulevassa elokuvassa annetaan kazakstanilaisista kuva sivistymättöminä moukkina, jotka seurustelevat siskojensa kanssa ja eivätkä osaa lukea. Hmm, vaikea kuvitella, että vastaavanlaista kuvaa annettaisiin mistään länsimäisestä yhteiskunnasta. Jokainen kansakunta tekee pilkkaa toki itse itsestään, mutta annas olla kun jokin toinen kansakunta tekee. Esim. aussit ovat usein katkeria briteille heitä irvailevista karikatyyreista kaljaa kittaavina superjuntteina.

En lähde puolustelemaan Kazakstania demokratian mallimaana. Sellaistahan luksusta ei siellä ole lainkaan, niin kuin missään muussakaan Keski-Aasian tasavallassa tosin. Elokuvasta vain näkee länsimaiden yhä jatkuvan ylemmyyden tunteen ja miksei myös pelon entisiä Itä-Blokin maille. Viholliselle on helppo irvailla, kun se on  voimaton. Kylmän sota jatkuu yhä länsimaiden mielessä. Sitä paitsi Kazakstanin edistyneisyydessä ei ole pilkan sijaa.

Huomiona voisi kertoa, että Baikonurin kansainvälinen avaruuskeskus sijaitsee Kazakstanissa. Maa on myös Neuvostoliiton entisten Keski-Aasian tasavaltojen joukossa ehdottomasti kehittynein kaikilla mittakaavoilla mitaten. Siellä on myös erittäin suuri venäläisivähemmistö, joka ei paennut Venäjälle itsenäistymisen jälkeen niin kuin muista Keski-Aasian tasavalloista.

Toisin taitaa olla Boratin tekijöiden kotimaissa Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Koulujen taso on kovin heikko ja uuslukutaidottomuuttakin esiintyy, puhumattakaan ala-arvoisesta julkisesta terveydenhuollossa ko. maissa.

Toivon todella, että Boratilla olisi rohkeutta vierailla Kazakstanissa, niin kuin häntä on pyydettykin. Jos irvailee toisen kustannuksella, on myös uskallettava nähdä totuus.

Niin se on tavallisessakin elämässä.



Gadgetissa oli virhe