torstai 24. toukokuuta 2018

Punaisen kuolema (runo)

Katson teloittajiani silmiin.
Minulla ei ole syytä piilottaa katsettani.
Tiedän, että tämä on loppuni.
Tiedän, miksi taistelin.
En tiedä enää.
Kohta olen kuollut.
Minua ei ole.
Oliko tämä kaikki turhaa.
Sitäkään en tiedä.
En tunne heitä, jotka ampuvat minut kohta.
Hekään eivät tunne minua.
Jos tuntevatkin, ampuvat silti.
En halua armoa.
En edes saisi sitä.
Tiedän, että tämä on loppuni.
Parempi kuolla tuntemattomana.
Kyllä he tietävät, että kuolin.
Kaksikymmentäkahdeksan vuotta elin.
Jotain koin.
Kohta katson taivasta,
joka ei ota punaista vastaan.
Kyllä minä vihasinkin,
siksi olen tässä.
He, jotka minut ampuvat,
vihaavat vuorostaan enemmän.
Heillä on aseet.
Omani heitin ojaan.
Taisteluni on ohi.
Tiesin sen päättyvän.
Laukaus sattui hetken.
Ehdin ymmärtämään,
ettei se osunut sydämeen.
Näin laukaukset.
En pelännyt,
tiesin kuolemani tapahtuvan.
Ja kun minuun osui,
en ajatellut mitään,
poissa olivat Jeesus ja äiti.

keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Valkoisen hauta on yhä komeampi kuin punaisen

Olen mielenkiinnolla seurannut nyt tänä vuonna käytyä keskustelua vuoden 1918 sisällissodan perinnöstä. Keskustelu on ollut maltillista, kuten sopii odottaa jo sata vuotta sitten käydyn sodan jälkeen.

Eipä kenellekään järkevällä ihmisellä voi olla enää vihaa jäljellä, olivat sympatiat sitten kumman osapuolen puolella. Aika ei aina paranna haavoja, mutta unohtamaan se saa. 

Näinä aikoina jopa molempien osapuolten uhreille ja sankareille järjestettiin tilaisuuksia, johon osallistui valtionjohtoa niin oikeistosta kuin vasemmistosta. Samaan aikaan. Yhteisiä kynttilöitäkin sytytettiin. Tälläinen tuskin olisi ollut mahdollista sanotaan nyt vaikka 40 vuotta sitten kun minä näin päivän valon .

Mieleeni kyllä piirtyi tämä vapaussodan muistojuhla mikä tuli televisiosta, jossa oli komeat puitteet kaikkineen. Puolustusministerin puheesta ei juuri tarvinnut etsiä viitteitä siitä, että hänen sydämensä pomppii valkoiseen tahtiin.

Punaista osapuolta tuntuu edustaneen mediassa eniten Paleface, eikä edes vasemmistoliitto, jota tosin on mahdotonta erottaa vihreistä näinä päivinä. Demarit olivat koko hommasta täysin sivussa, vaikka heilläkin on ollut taustaa työväenliikkeessä.

Eikä tarvitse kävellä kun katsomaan muistomerkkejä sisällissodasta. Valkoisten muistomerkkejä löytyy joka kylästä ja ne ovat usein hyvin hoidettuja. Usein tietenkin myös kirkkomaalla, kun kirkko oli valkoinen. Punaisia kun ei kirkkomaalle huolittu. Punaisten muistomerkit ovat häthätää kyhättyjä 70- ja 80-luvuilla ja ainakin ne, jotka olen itse nähnyt ovat vielä huonosti hoidettuja. En sitten tiedä, mihin työväenyhdistykset nykyään käyttävät aikansa.

Mutta voittajan totuus on aina komeampi samoin kuin kohtalo kuin hävinneen. Se on sodan laki.Se näkyy muistomerkeissäkin.

Se on ollut kyllä mielestäni hyvä, että keskustelua on käyty koko sodasta. Tietenkään siihen ei liity samanlaista isänmaallista ylpeyttä kuin muihin Suomen sotiin. Ja ei kukaan voi tietysti ylpeillä enää tänä päivänä sillä, että isoisoisä näännytti nälkään vankileirillä köyhempää naapuriaan.

Kaikesta edistyksestä huolimatta sisällissodan muistovuoteen liittyi tietynlainen kiusallinen pakonomaisuus, joka kuvastui näistä muistotilaisuuksista. Kun kenellekään ei ole enää aitoa kontaktia asiaan. Sodan kokeneet tai ainakin sen muistavat kun ovat jo vainajia. Ja löytyykö sodasta enää mitään uuttakaan, jota emme jo tietäisi.

maanantai 21. toukokuuta 2018

On hyvä olla kuljeksija (runo)

Ymmärrys. Rakkaus. Ne ovat olemassa. Ne on löydettävä.
Niin rakkaus toimii. Nostalginen helähdys
toiveikkaassa ja toivottomassa mielessä.
Pieni Pariisi loukkaantuneen sydämessä.
Omeletteja epäonnistuneelle.
Vastustamatonta tuoretta leipää
nälkäiselle sielulle.
Tulva, joka vie Seinen rannoilta kauniit naiset.

On hyvä olla kuljeksija,
unelmoida asioista, jotka eivät tule tapahtumaan.
Olla miimikko,
joka ei saa kolikkoja palkakseen.

Veitsellä leikattava rakkaus.
Selväjärkisenä se leikkaa kivuliaammin.
Kun kipu on poissa, sen puhtaus tuntuu selvemmin.

torstai 17. toukokuuta 2018

On vaikeaa olla hip

Oletteko koskaan miettineet sitä, miksi joillekin nauretaan kaikesta ja toisille ei? Tämä tuli mieleen kun katsoo tätä sinisten taapertamista eduskunnassa. Tekipä puolue mitä tahansa, niin naurua kuuluu ympäriltä.

Kyse taitaa olla siitä, ettei Timo Soinin ympärille perustettua puoluetta oteta vakavasti. He eivät ole hip liberaalien eikä konservatiivien mielestä. Varsinkaan kun Timo Soini itse on puolueen johdosta sivussa. Koko puolue sai alkunsa siitä, ettei osa persuista halunnut nähdä Halla-ahoa puolueen johdossa.

Se ei oikein syntynyt ajalleen tilauksesta eikä sillä ole historiaakaan.

Mutta moni muukin meistä on kuin siniset, eikä kaikkia oteta koskaan vakavasti. Kaikki eivät ole ajassaan hip, vaan joko mennyttä aikaa tai muuten eivät innosta. Olen miettinyt, mikä tekee ihmisestä vakavasti otettavan ja hip-ihmisen, jolle valuu uusia töitä ja kauniita kumppaneita.

Osa ihmisistä on loistavia puhujia ja esiintyjiä ja he osaavat ottaa paikkansa missä tahansa. Tämä lienee yksi syy. Niistä hiljaisista puurtajista ei taida enää tulla hip-ihmisiä. Myydäkin täytyisi osata itseään, jopa sen yli, mihin omat lahjakkuudet ja taidot riittävät. Jotkut sen osaavat. Kai se on myötäsyntyinen lahja. Vakuuttaa toiset, että on hip.

Tilannetajua täytyy olla myös ja tajua olla oikea ihminen oikeassa ajassa. Tai täytyy ainakin osata muuntaa itsensä sellaiseksi, että sopii sopivasti siihen muottiin, mitä milloinkin halutaan.

Muuten voi käydä kuin sinisille.

torstai 10. toukokuuta 2018

Kello yhden mies (runo)

Hän saapuu kapakkaan aina kello yksi yöllä.
Mitä hän tekee muun ajan, sitä ei kukaan tiedä.
Hän ei puhu.
Lukee lehdet vain.
Sitten lähtee pois.
Katoamistemppu kerta kaikkiaan.
Koskaan hän ei kuitenkaan katoa.
Hän palaa aina takaisin.
Eikä kukaan tunne häntä.
Kunnes hän saapuu kapakkaan kello yksi.
Gadgetissa oli virhe